Suomen haasteet ovat niin mittavat, että linjaa pitäisi pystyä luomaan monien vaalikausien mittaiseksi jaksoksi. Tällä hetkellä kansakunnalta puuttuu selviytymissuunnitelma.
Kuntauudistuksen kuulemistilaisuus Oulussa maanantaina ei ollut omiaan nostamaan tulevaisuudenuskoa. Huolestuttavinta oli, että monessa kunnassa tuntuu vallitsevan harhaluulo, jonka mukaan asiat ovat Suomessa ja maailmassa kymmenen tai 20 vuoden päästä samalla tolalla kuin nytkin.
Kovin paljon ei tunnu painavan se, jos veronmaksajat loppuvat tai jos veroprosenttia pitää hilata ylös kohti 25:tä tai 30:tä. ”Me olemme tähänkin asti pärjänneet” on köykäinen kunnan selviytymisstrategiaksi. Se sisältänee myös taka-ajatuksen, että valtio ei voi lopulta jättää kuntaa tuuliajolle.
Kuntakeskusteluun liittyy se kiinnostava piirre, että valtakunnan tasolla toimivat, asioita ylempää katsovat oppositiopoliitikotkin tunnustavat rakenneuudistuksen tarpeen. Paikallistasolla on kuitenkin kynsin hampain takerruttu vallitsevaan asiaintilaan: yhteen ei mennä, ei ainakaan, jos naapurikunta uhkaa päästä liitoksessa niskan päälle.
Kuntarakenne ei ole ainoa alue, jossa ikävät asiat yritetään selättää sulkemalla silmät. Myös puolustusvoimauudistuksen vastustukseen on liittynyt kykenemättömyyttä nähdä Suomen ja maailman muutoksen tosiasioita.
Näin on myös eläkepolitiikassa. Vanhuuseläkkeen alaikärajan nosto 63 vuodesta ei ole ainoa keino työurien pidentämiseksi, mutta näyttää kuitenkin välttämättömältä. Väistämättömiä päätöksiä vain ei uskalleta tehdä, kun seuraaviin eduskuntavaaleihin on aina alle neljä vuotta.
Samaan aikaan Suomelle elintärkeän vientiteollisuuden kilpailukyky murenee kohtalokasta vauhtia. Nokia-vetoisen teollisuuden yskiminen on paljastanut, kuinka Suomen menestys parin viime vuosikymmenen aikana on ollut yhden, nyt horjuvan tukijalan varassa. Kauppataseen kääntyminen alijäämäiseksi on tästä vakava hälytysmerkki.
Suomessa on vuosien mittaan tehty teollisuuden toimialoille ja politiikan sektoreille erilaisia tulevaisuuteen katsovia mietintöjä, selvityksiä ja selontekoja. Nyt näyttää siltä, että maahan tarvittaisiin koko yhteiskuntaa koskeva selviytymissuunnitelma.
Hallitusohjelmista ei valitettavasti sellaisiksi ole. Niiden perspektiivi on liian lyhyt, käytännössä vaalikauden mittainen. Lisäksi hallitusohjelmat ovat usein sellaisia poliittisten kompromissien tuloksia, että niissä lähinnä kartetaan vaikeisiin, mutta väistämättömiin asioihin tarttumista.
Sen takia on syytä kysyä, pitäisikö Suomeen perustaa arvovaltainen viisaiden miesten ja naisten ryhmä. Se loisi ensiksi kuvan Suomen uhkista ja mahdollisuuksista ja tekisi sen jälkeen poliitikoille ehdotuksen tarvittavista päätöksistä. Ryhmän voisi asettaa jo nykyinen hallitus.
Epäilemättä ryhmän kokoonpanon pitäisi jotenkin noudattaa parlamentaarisia voimasuhteita. Mutta mitä vähemmän ryhmän jäsenet olisivat sidoksissa päivänpolitiikkaan, sitä parempi. Näin ryhmän jäsenten ei tarvitsisi pitää tähtäyspisteenä seuraavia vaaleja eikä omaa tai oman puolueen menestystä niissä. Näin ryhmällä olisi mahdollisimman suuri vapaus korjauskeinojen esittämisessä.