Kirjoittaminen ja kirjallisuuden harrastaminen on ollut Eeva Heilalalle aina luonnollista, jo hänen lapsuudenkodissaan luettiin paljon. Heilalan runot eivät ole koskaan syntyneet pakolla, runokuvia on putkahdellut mieleen maatalon töiden lomassa.
"Silloin kirjoitin mieleeni, nykyisin on jo kirjoitettava suoraan paperille", toteaa Heilala.
Oulun läänin taidetoimikunta palkitsi torstaina Ruukin Tuomiojalla asuvan runoilijan pitkäaikaisesta ja koskettavasta elämänurastaan 5 000 euron taidepalkinnolla.
Naisen elämä, arkinen aherrus maalaisympäristössä, keskustelut kylän ihmisten kanssa, jopa televisio-ohjelmat saattavat inspiroida runon tekoon.
"Aivan kuten Eila Pennanen on sanonut, kirjoita siitä aiheesta, minkä hallitset."
Koska kirjoittaminen oli luontevaa nuorelle runotytölle, uskalsi hän osallistua Nuoren Voiman Liiton kilpailuun 1970-luvun alussa. Kun hän sai kilpailussa tunnustusta, rohkaistui hän tarjoamaan runojaan Tammelle, joka julkaisi hänen ensimmäisen kokoelmansa, Hyvä on maa, vuonna 1976.
"Kirjoittaminen on ollut luonnollista tässä ympäristössä, tuskin se oikeita töitä on koskaan häirinnyt. Ensimmäiset runoni kirjoitin ulkotöissä ollessani."
Yksinäinen kirjoittaja
Heilala ei ole koskaan pitänyt itseään mitenkään erikoisena, ympäristöstään poikkeavana.
"Ei minua koskaan ole rasittanut se, mitä muut mahtavat ajatella. Tunnen itseni samanlaiseksi kuin kylän muut naiset. Ehkä omia runojanikaan ei olisi syntynyt, ellen olisi kouluajoista lähtien esittänyt muiden, oikeiden kirjoittajien, runoja", vaatimaton runoilija pohtii.
Heilala sanoo olevansa yksinäinen kirjoittaja, hän ei näytä runojaan kenellekään - ei edes miehelleen. Maalla, "kaukana kaikesta" asuminen on ollut hänelle hyvä valinta, sillä hän ei perusta kustantamoiden kokkareista eikä vauhdikkaasta elämästä. Kustannustoimittaja on ensimmäinen ulkopuolinen, joka tekstit näkee. Mielellään hän ei kustannustoimittajaakaan vaihtaisi.
"Matti Suurpäästä tykkäsin, mutta hän on lähtenyt Tammelta jo aikoja sitten. Välillä en julkaissut ollenkaan, kun kustannustoimittaja vaihtui."
Kaikkea ei ole sanottu
Heilala kertoo tuskailleensa välillä sitä, kuinka vähän hän on saanut aikaiseksi ja sitä, kuinka maalaisihmisen työtä ei arvosta enää kukaan. Kerran hän erehtyi tästä ääneen mainitsemaan eläkkeelle siirtyneelle papille.
"Pappi oli saarnannut monta kymmentä vuotta ja kertoi harmitelleensa, että kukaan ei muista hänen saarnojaan, ei edes hän itse. Hän sanoi: 'Sinä olet kuitenkin vähän runoja kirjoittanut, jotka monet muistavat.' Tämä on lohduttanut minua."
Eeva Heilala kirjoittaa mielellään arkisista asioista, mutta siihen liittyy tietty vaikeus. "Välillä kirjoittaminen tahtoo mennä proosan puolelle. Vaikka kirjoittaisi kuinka arkisista asioista, runossa täytyy olla lyyrinen helähdys ja jokin hieno tuoreus. Välillä tuntuu, että kaikki on jo sanottu, mutta ei se kuitenkaan niin ole."
Kirjoittamisen lahja ei ole aina ollut pelkästään hieno asia."Tämä on ilmeisesti jonkinlainen valuvika ihmisessä. Kun haluaisi tehdä kaikkea mukavaa, mutta pitääkin ruveta kirjoittamaan. Ei ole mukavaa nousta sängystä ylös kesken unien merkitsemään ylös. Surkea tilanne."
Runoudessa Heilalaa kiehtoo rytmi. Hyvä runo on mielelle sopiva, olipa lukija sitten masentunut tai rakastunut. "Runoa pitää ymmärtää, mutta välttämättä ei tarvitse mennä kovin korkealle."
Runoilija "lohduttautuu" sillä, että on onnistunut muutamilla pienillä runoilla kuvaamaan maaseutua 1970-luvulta tähän päivään.
"Samalla tavalla kuin ihmisen iho ohenee vanhetessaan, menee myös mieli, kaikki mitä maailmalla tapahtuu vuotaa läpi."