Olen seurannut kiinnostuneena mutta huolestunein mielin Suomessa käytävää keskustelua hallituksen tekemästä esityksestä uudensisältöisestä ylioppilastutkinnosta.
Suomenruotsalaisena minua pitäisi ehkä eniten vaivata ruotsin kielen jääminen vihdoin ja viimein valinnanvaraiseksi kieleksi uudessa ylioppilastutkinnossa, mutta se ei minusta ole välttämättä ongelma esityksen muiden ongelmallisten suunnitelmien rinnalla.
Jos "pakkoruotsi" nyt lopulta häviää ylioppilaskirjoituksista niin tuskin ruotsin kielen taito Suomessa siitä ratkaisevasti kärsii.
Eihän ylioppilasruotsi ole mitenkään taannut ruotsin kielen osaamista Suomessa.
Sen sijaan saatamme päästä eroon yhdestä, täysin asiattomiin keskusteluihin aihetta antavasta päähänpinttymästä, hokemasta, josta on ollut paljon vahinkoa ruotsalaisuuden ja suomenruotsalaisuuden yleiselle arvonannolle ainakin tietyissä äänekkäissä piireissä.
Mielestäni uusi kaavailtu ylioppilastutkinto on todella ongelmallinen kasvatustieteellisessä mielessä. Vapaan valinnan lisääminen ja pakon poistaminen melkein kokonaan ylioppilastutkinnon aineyhdistelmästä voivat kuulostaa modernilta ja nuorison tahtoa kunnioittavalta idealta. Mutta sitä se ei ole.
Se on lyhytnäköinen ja nuoria mielistelevä päätös, joka esimerkiksi Ruotsin kokemusten pohjalta voidaan olettaa johtavan eriarvoisuuden kasvamiseen tulevaisuuden yhteiskunnassa tai ainakin tasa-arvokehityksen pysähtymiseen.
Ruotsissa ylioppilastutkinto poistettiin käytännöstä kokonaan vuonna 1968. Taustana oli sosiaalidemokraattien keskuudessa yleisesti viljelty käsitys, jonka mukaan ylioppilastutkinto pönkitti luokkayhteiskuntaa sen toimiessa nuorten ikäluokkien seulontamekanismina.
Varakkaista ja lukuperinteitä omaavista kodeista lähtöisin olleet oppilaat yleensä selvittivät tutkinnon ja jatkoivat korkeakouluihin, kun taas työläiskodeista tulleet karsiutuivat jo ennen lukiota tai viimeistään sen ensimmäisellä luokalla.
Tutkinto poistettiin ja lukiota uudistettiin monella uudella linjalla, joista osa oli muita "helpompia", ainoastaan kaksivuotisia ja vahvasti käytännön, ei-teoreettisiin aineisiin perustuvia. Kaikki linjat olivat periaatteessa korkeakouluopintoihin oikeuttavia vaikka kaikille lukioille yhteisiä, pakollisia aineita ei otettu opetussuunnitelmiin.
Uusia, korkeakoulunimikkeellä kulkevia ammattikoulujakin perustettiin, jotta "käytännön" lukiolaisillekin löytyisi jatko-opintomahdollisuuksia.
Ruotsissa lukionsa päättävät oppilaat nimitetään ylioppilaiksi, he eivät siis ole läpäisseet yleistä valtakunnallista tutkintoa.
Kohta neljäkymmentä vuotta on nyt kulunut Ruotsin suuresta lukiouudistuksesta. Tilastoja tutkittaessa käy ilmi, että oppilaitten valikoituminen korkeakouluihin on sosiaalisesti yhtä "vino" kuin ennenkin ellei vinompikin.
Akateemisia opintoja valitsevat akateemisten vanhempien lapset. Muut ajautuvat muille aloille. Kaksivuotinen lukio ei ole aikoihin riittänyt mihinkään korkeakouluun ja nykyisin koko kaksivuotisesta lukioprojektista on luovuttu.
Lukiouudistus oli hyvää tarkoittava mutta huonosti harkittu. Todellisuudessa kävi nimittäin niin, että oppilaat, joilta eri syistä puuttui motivaatio opiskella, valitsivat "helpon" lukion, jonka tiedot ja taidot sitten käytännössä eivät riittäneet akateemisten aineiden opiskeluun, kun taas motivaatiota omaavat valitsivat viisaammin.
Motivaatio on, kuten sanottu, kiinni niin monesta asiasta. Kotitaustasta riippumatta nuorilla murrosikäisillä - ja jopa vähän vanhemmillakin nuorilla - voi olla oman tahdonelämänsä kanssa aikamoisia ongelmia juuri silloin kun päätökset lukiolinjoista ja tulevasta ylioppilastutkinnosta tehdään.
Jos heidän valintansa vastuulle jätetään suurin piirtein koko ylioppilastutkinnon kokoonpano äidinkieltä lukuun ottamatta, voi hyvinkin olettaa Ruotsin esimerkin toistuvan.
Sivistyskodista kotoisin olevan, kouluväsyneen lukiolaisen vanhempien voidaan olettaa suostuttelevan ja painostavan jälkikasvuaan kilpailukykyiseen, hyvän sivistyspohjan sisältävään ylioppilastutkintoon, kun taas vähemmän kotitukea nauttivat "laiskiaiset" saattavat "ylittää aidan sen matalimmasta kohdasta" eli kirjoittaa minimimäärän aineita helpoimmasta päästä.
1970-luvun sosiaalidemokraattisen arvomaailman hallitsemassa Ruotsissa kuviteltiin että koulujärjestelmän vaatimustason laskeminen ja arvosanojen poistaminen suosisivat "heikoista lähtökohdista" olevia oppilaita ja johtaisivat tasavertaisempaan koulutukseen.
Pitää paikkansa että ankaria arvosanoja ja tylyjä todistuksia ei pidä jaella liian pienille lapsille, mutta muuten ajatus on pielessä. Ruotsissa on käynyt ilmi että kasvatustieteellisesti harkittu, vaativa koulu on eniten eduksi niille lapsille ja nuorille, joilla ei ole tukenaan kodin akateemisia perinteitä tai määrätietoisia vanhempia.
Moni työläiskodista lähtöisin oleva vanhempi ruotsalainen intellektuelli, joka on seurannut lastensa koulunkäyntiä 1980-luvun Ruotsissa (paljon on sittemmin muuttunut) on julkisesti kiittänyt hyvää onneaan että sai käydä "vanhaa koulua", joka antoi mahdollisuuden pärjätä lukemalla ja siten myös saavuttaa tavoittelemansa sosiaalisen nousun.