Siirtymäajoista huolimatta virolainen ja suomalainen työvoima ovat ennen pitkää samalla viivalla. Suuria mullistuksia siitä tuskin silti tulee. Työvoiman vapaa liikkuvuus ja ulkomaisen työvoiman tulo Suomeen ovat yhä herkkä asia. Siitä kuvaava esimerkki on keskustelu, joka syntyi pääministeri Matti Vanhasen pohdiskeluista Tallinnan-laivalla keskustan palkansaajien ja yrittäjien seminaarissa. Suomenmaa-lehden lyhyt uutinen pääministerin toiveista pitää siirtymäaika mahdollisimman lyhyenä polkaisi heti pystyyn väittelyn puolesta ja vastaan.
Rintamalinja kulki työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen välillä. Ammattiyhdistysliike toivoo pitkää siirtymäkautta, työnantajat eivät haluaisi sitä ollenkaan.
Keskustelu leviää eduskuntaan. Sen valiokuntakäsittelyssä on nimittäin parhaillaan lakiesitys, joka koskee EU:n uusista jäsenmaista tulevien työntekijöiden pääsyä työmarkkinoille. Lähtökohtana on, että vapaata pääsyä rajoitettaisiin Suomessa kahden vuoden siirtymäajalla, jota on mahdollisuus tarvittaessa jatkaa. Useimmat vanhat EU-maat ovat myös päätyneet rajoittaviin toimiin alkuvaiheessa.
Loputtomiin siirtymäaikoja ei kuitenkaan voi venyttää. Ennemmin tai myöhemmin kaikki ovat samalla viivalla.
Kahden vuoden siirtymäaika on tässä vaiheessa poliittista realismia. Sitä pidempi ylimenokausi ei ole kuitenkaan tarpeen, sillä alkavassa uudessa käytännössä on ilmeisiä pulmia. Voi jopa olla järkevää arvioida siirtymäajan pituutta uudelleen melko pian, kun kokemuksia kertyy. Kahdesta vuodesta voi tinkiä myös alaspäin.
Suurin eteen tulevista pulmista on, että palvelut voivat liikkua vapaasti, mutta työvoima ei. Käytännössä siitä seuraa, että palvelualojen vuokratyövoimaa välitetään vaikkapa Tallinnaan perustetun yhtiön kautta. Väärinkäytösten mahdollisuus on ilmeinen.
Käytännössä kyse on siitä, noudattaako näiden välitysfirmojen kautta Suomeen tuleva työvoima suomalaisia työehtoja. Joka tapauksessa siirtymäaikalaki synnyttää omituisen käytännön, jonka jatkaminen pitkään ei ole tarkoituksenmukaista.
On kuvaavaa, että Suomessa puhutaan vain virolaisesta työvoimasta, vaikka vappuna unioniin liittyy yhdeksän muutakin maata, Itämeren alueelta myös Latvia, Liettua ja Puola. Mutta tästä joukosta Suomen ja Viron yhteydet ovat aivan omaa luokkaansa, kiitos maantieteellisen läheisyyden ja kielisukulaisuuden.
Laajentuneen EU:n yhteiset työmarkkinat ovat väistämättä tulossa. Ongelmia kuitenkin aiheuttaa se, että näiden maiden yhteiskunnat ovat rakentuneet hyvin eri tavoin. Suomessa ay-liikkeen asema on vahva ja tunnustettu, ja työelämän sopimusjärjestelmä on yksi yhteiskunnan kulmakivistä. Viro on valinnut hyvin suoraviivaisen kapitalismin tien, ja maan palkkataso on yhä reippaasti pohjoista naapuriaan alempana. On vaikea yhdistyä, kun toimitaan eri ehdoilla.
Suurta muuttoaaltoa Suomeen tuskin tulee. Sen sijaan tilapäis- ja keikkatyöt lahden yli yleistyvät melkoisella varmuudella. Elintaso- ja sosiaaliturvaerot tuovat myös keinottelumahdollisuuksia: jo neljän viikon työskentely Suomessa voi tuoda virolaisen työttömän ansiosidonnaisen työttömyyskorvauksen piiriin. Tilanne on sama kaikissa EU-maissa.
EU:n laajenemisen ideana on juuri Euroopan sisäisten rajojen poistaminen. Näin maanosan yhtenäisyys ja turvallisuus lisääntyvät olennaisesti. Työvoiman vapaa liikkuvuus on osa tätä kokonaisuutta, mutta elintasoerojen vaikutusta ei hetkessä pyyhitä pois