Eduskuntavaalitaistelu on Suomessa supistunut lyhyeksi kirikierrokseksi. Varsinainen vaalitaistelu on ohi parissa kuukaudessa, kun se käynnistyy vuodenvaihteen jälkeen. Takavuosina kampanjoitiin 6-9 kuukautta.
Tehokkuus johtuu puolueiden resurssipulasta ja uusista käsityksistä siitä, millainen on oikeaoppinne kampanja. Puolueilla ei riitä rahaa, ei ihmisiä eikä aikaa pitkään kampanjaan. Varsinkin ministereinä toimivat puoluejohtajat ovat jo muutenkin kovilla minuuttiaikatauluineen. Puolueet rysäyttävät kunnolla juuri ennen vaaleja. Käytäntö on osoittanut, ettei ruutia kannata tuhlata ennen aikojaan. Tärkeintä on ajoitus.
Pitää olla oikeaan aikaan suosittu, kuten Tarja Halonen vuoden 2000 presidentinvaaleissa. Halonen hallitsi kampanjanäyttämöä vasta vuoden 2000 puolella. Vielä alkusyksystä 1999 näytti siltä, ettei hänellä ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia voittoon, mutta hän korjasi koko potin.
Lyhyt vaalikampanja on ilmaisuna harhaanjohtava. Lyhyys kun tarkoittaa vain puolueiden ja niiden johtajien virallisia kampanjoita. Todellisuudessa viiden suurimman puolueen johto kampanjoi koko ajan eli käy jatkuvaa kampanjaa.
SDP:n puheenjohtajan Paavo Lipposen sädekehä loistaa mediassa kirkkaimpana. Pääministeri on Suomen vaikutusvaltaisin poliitikko uuden perustuslain aikana, ja se näkyy ja kuuluu. Lipponen on ollut pian kahdeksan vuotta poliittisen julkisuuden kestotähti, joka on pystynyt muokkaamaan ja monipuolistamaan julkisuuden avulla olennaisesti kuvaa itsestään.
Lipponen oli pääministerikautensa alussa onneton tunari ja äksyilijä, jonka pinna paloi tämän tästä. Hän ei edes tiennyt, miten hallituksen johtajan kuului käyttäytyä. Nykyisin ihmiset näkevät hänessä kersantti Ärjylän asemesta valtiomiehen ja huolehtivan perheenisän. Lipposen henkilökohtainen suosio on lähes kahdeksan pääministerivuoden jälkeen hämmästyttävän suuri mielipidemittauksissa.
Vasemmistoliiton puheenjohtaja Suvi-Anne Siimes ja vihreiden Osmo Soininvaara ovat myös erittäin taitava jatkuvan kampanjan kävijöitä. Soininvaaran ongelma on vain siinä, että kun häneltä meni ministerin virka, hän jäi myös ilman ilmaista megafonia.
Vielä runsaat puoli vuotta sitten media välitti kansalle harva se päivä päivän sanan ministeri Soininvaaralta. Nyt kun Soininvaara pääsee mediassa esiin, tuntuu siltä kuin hän ilmestyisi esiin jostakin kaukaa poliittisen haudan takaa. Niin nopea on ajan riento politiikassa.
Ministerin aseman tärkeyden jatkuvan kampanjoinnin kannalta tajuaa parhaiten vertaamalla Soininvaaraa ja Siimestä toisiinsa. Siimes on koko ajan äänessä jossakin välineessä naisten lehdistä lähtien - ja ellei muussa niin ainakin Kansan Uutisissa. Hän on rikkonut rohkeasti perinteisen vasemmistoliittolaisen poliitikkokuvan ja uudistanut täysin kommunistien perillisten tavan kampanjoida. Hän on elävä ihminen eikä mikään kommunikea tai kuva puoluetoimiston seinällä.
Siimeksen puolue on köyhä kuin kirkonrotta, mutta se ei ole ongelma. Siimeksestä on tullut vuosien varrella erittäin valovoimainen poliitikko ministeriasemaan perustuvan jatkuvan kampanjoinnin takia.
Keskustan Anneli Jäätteenmäen tukena ei ole ministerinsalkkua eikä sen mukanaan tuomaa näyttävyyttä ja ilmaista julkisuutta. Jäättenmäki ei ole silti jäänyt unohduksiin. Hänkin on käynyt jo pitkään jatkuvaa kampanjaa, mutta paljon matalammalla profiililla kuin ministeripuoluejohtajat.
Jäätteenmäki ei voi edes uneksia sellaisesta megajulkisuudesta kuin johtavat ministerit. Oppositiojohtajan rahkeet eivät siihen riitä; hänellä kun ei ole päätösvaltaa. Jäätteenmäki on silti tämän tästä esillä jossakin välineessä tai tilaisuudessa. Hänellä on ministereitä enemmän aikaa, ja hän käyttää sen hyväksi vaikuttamalla suorilla kontakteilla.
Kyselyjen mukaan hänen naisäänestäjiin kohdistamansa jatkuva kampanja puree. Keskustan strategia on lähellä täysosumaa. Jos Jäätteenmäkeen liittyvä sukupuoliefekti toimii ja hän saa houkuteltua keskustan vakioäänestäjien päälle 2-3 prosentin lisäsiivun liikkuvista naisista, hänestä voi aivan hyvin tulla Suomen ensimmäinen naispääministeri.
Kokoomuksen Ville Itälällä on ainoana viiden suurimman puolueen johtajasta jonkinlainen julkisuusongelma. Hänellä on sisäministerin salkku ja vaikutusvaltainen asema varapääministerinä, vaalivauva ja muita onnellisia perhetapahtumia sekä ruutukelpoisuutta vaikka muille jakaa, mutta hän ei ole päässyt samanlaiseen medianosteeseen kuin kilpakumppaninsa.
Yrityksen puutteesta sitä ei voi ainakaan syyttää. Itälä esiintyy ahkerasti ja monipuolisesti lähes kaikissa mahdollisissa välineissä. Hänelläkin on ollut jatkuva kampanja käynnissä jo pitkään, mutta siitä puuttuvat ainakin mittausten mukaan tehot. Ongelma piilee selvästikin persoonan alueella. Itälä taitaa olla liian fiksu, mukava ja pehmeä kovaan poliittiseen valtapeliin.
Persooniin ja näyttäytymiseen perustuva jatkuva kampanja lyhyine kirikierroksineen kiinnostaa ihmisiä, mutta se muodostaa demokratian kannalta ongelman: nykyajan vaalitaistelussa ei ole aikaa eikä halua puhua kunnolla politiikan sisällöstä ja linjoista.
Poliittisen puppugeneraattorin tuottamaa puhetta kyllä piisaa, mutta siitä puuttuu syvällinen sisältö ja se jää pintavaahdoksi. Asiasta saatiin näyttö juuri joulun alla, kun eduskunta intoutui taas jakopolitiikan pahimpien perinteiden mukaisesti kosiskelemaan äänestäjiä siltarumpurahoilla. Niin käy joka neljäs vuosi.
Voi vain kysyä, mistä kansanedustajat ovat perineet vahvan uskonsa, että ylimääräisellä raharuiskeella juuri vaalien alla voi nostaa kannatusta. Uskovatko he todella, että äänestäjät ovat noin yksinkertaisia?