Ruoan arvonlisäveron alennus näyttää pudottaneen hintoja sen verran kuin kauppa lupasikin. Erikoista kuitenkin on, että veroratkaisusta huolimatta ruoan hinta nousee meillä tänäkin vuonna.
Suomen kaikkien ruokakauppojen asiakkaat pystyivät torstaina ensimmäistä kertaa lukemaan sen, miten elintarvikkeiden arvonlisäveron alennus näkyy kaupan kassakuiteissa. Kauppaketjut lupasivat, että hinnat laskevat runsaat neljä prosenttia, ja suunnilleen noin näyttää käyneen. Hyvä näin.
Yksittäisessä tuotteessa alennus ei huimaa päätä, mutta pitkässä jaksossa vaikutus jo näkyy. Sadalla eurolla ruokaa kuukaudessa ostava yksineläjä säästää noin 50 euroa ja nelihenkinen perhe 200-300 euroa vuodessa.
Nyt pitää vain toivoa, että kansalaiset käyttävät säästyvät rahat kotimaiseen kulutukseen, jolloin veronalennus työllistäisi muitakin kuin kauppojen hintalappujen vaihtajia. Kotimaisen ruoan menekkiä suhteessa ulkomaiseen alennus ei kuitenkaan välttämättä edistä mitenkään, koska myös tuontielintarvikkeiden hinnat laskivat.
Vähänkin pitemmällä jaksolla ilo veronalennuksesta kutistuu useimmilla suomalaisilla valitettavasti lähelle nollaa. Ensinnäkin alennuksen aiheuttama valtiontalouden lisävelka on rahoitettava veroja keräämällä. Toiseksi parin viime vuoden aikana ruoan hinta on noussut meillä niin nopeasti, että siinä laukassa neljän prosentin pudotus on vain pieni askel takaisin.
Tilastokeskuksen mukaan Suomen elintarvikkeiden hinnat nousivat heinäkuusta 2007 heinäkuuhun 2009 lähes 16 prosenttia. Nousu oli toiseksi jyrkintä vanhojen EU-maiden joukossa. On kummallista, että arvonlisäveron laskusta huolimattakin elintarvikkeet kallistuvat tänä koko vuonna yli kaksi prosenttia. Näin ainakin ennustaa Pellervon Taloudellinen Tutkimuslaitos PTT.
Osaselitys hintojen nousulle meillä ja muualla on ollut raaka-aineiden maailmanmarkkinahintojen nousu. Niiden lasku taas on siirtynyt hintoihin perin hitaasti. Ylipäätään raaka-aineet näkyvät vain pieneltä osin niissä hinnoissa, jotka asiakas kaupassa maksaa. Tuotteiden hintoihin tulee oudon paljon kuormaa tuottajan ja kuluttajan välillä.
Syitä tähän voi etsiä ainakin suomalaisen kaupan keskittyneisyydestä eli kilpailun puutteesta sekä siitä tavasta, jolla elintarviketeollisuus ja kauppa hinnoista neuvottelevat. Mitä noissa neuvotteluissa sovitaankaan, lasku tilaisuuksista lähtee kuluttajille. Heillä taas ei vaihtoehtoja juuri ole, koska jokaisen pitää kuitenkin syödä.
Suomen elintarvikekauppaan pitäisi saada tavalla tai toisella lisää kilpailua. Saksalainen Lidl ei ole vielä riittävästi pystynyt haastamaan kahden suuren keskusliikkeen mahtimarkkinaosuutta. Tilaa olisi uusille haastajille, mutta markkinoille ei ole helppo murtautua.
Hintoja tarkkailevien viranomaisten täytyy nyt erityisen tarkasti seurata, aletaanko kauppojen hintoja liu´uttaa ylöspäin heti sen jälkeen kun kahdesta erilaisesta hinnasta kertovat laput katoavat hyllyjen reunoista.
Onkin hyvä, että menossa on tehostettu ruoan hinnan tarkkailu nimenomaan veronalennuksen pitkän jakson vaikutusten selvittämiseksi. Hintojen hivuttaminen entisiin lukemiin ei siksi suju ainakaan huomaamatta.
Toisaalta on surkeaa, että hintojen nousua pitää pyrkiä torjumaan kiristetyllä viranomaisvalvonnalla. Jos kilpailu toimisi tehokkaasti ketjujen välillä ja niiden neuvotellessa hinnoistaan, koko valvontaoperaatiota ei tarvittaisi.