Lydiana Bones ratsasti auringon paahteessa glitterit hatussaan kimallellen. Punertava ratsu hurisi tasaisen letkeästi eteenpäin, ja letkeä olisi ollut tunnelma muutekin, ellei Lydianalla olisi ollut haastavaa arvoitusta ratkaistavanaan.
Isovanhempiensa ullakolta vanhoja retrovaatteita etsiessään neiti Bones oli löytänyt sattumalta aarrekartan. Rypistynyt ja nuhjaantunut paperi oli kuulunut aikoinaan hänen isoisoisoisälleen. Intohimoinen, joskin hieman kummallinen, arkeologi oli kiinnostunut vanhasta legendasta, jonka mukaan Iihin oli kätketty useita tuhansia vuosia sitten mittaamattoman arvokas meripihkakoru. Hän oli saanut juuri ennen kuolemaansa selville aarteen tarkan, mahdollisen sijainnin, mutta pian hautajaisten jälkeen myös kartta oli hautautunut unohduksiin.
Lydiana vilkaisi jälleen kerran paperia, jossa suuri rasti lepäsi nykyisen Kierikkikeskuksen lähettyvillä. Sinne hän oli matkalla. Korun olisi löydyttävä, sillä se näyttäisi mahtavalta hänen rusketuksensa ja uuden sinisen mekkonsa kanssa.
Lydiana hyppäsi ratsunsa selästä ja kipitti päättäväisesti syvälle metsään. Varvut ja risut raapivat hänen jalkoihinsa ikäviä naarmuja, mutta mitäpä nainen ei tekisi kauneutensa vuoksi.
Tovin tarvottuaan hän näki kuusien katveesta vilahduksen jonkinlaisista rakennuksista. Kyläksi osoittautunutta talorypästä lähestyessään Lydiana kuuli omituista ääntä. Hän rämpi lähemmäs nähdäkseen paremmin.
Nahasta valmistettuihin vaatteisiin pukeutuneet ihmiset puuhailivat huolettoman näköisinä askareissaan, eikä moderneista laitteista tai muista välineistä näkynyt vilaustakaan. Hiekalla nökötti rakennuksia ja niiden vieressä valtavaa muurahaiskekoa muistuttava kasa.
Kylä vaikutti omituiselta, kuin kivikauteen jämähtäneeltä. Ilmeisesti rakennuspuuhissa häärivä mies käytteli etäämmällä kivikautista moottorisahaansa - puuhun kiinni iskettyä majavaa, jota hän ohjaili hännästä pidellen. Omituista sakkia, neiti Bones ajatteli.
Rakennuksen nurkalla Lydiana huomasi jousia ja nuolia. Sellaisia vehkeitä hän ei ollut ennen kokeillutkaan, mutta arveli kohtaavansa vielä matkallaan vaaroja, joissa niistä saattaisi olla hyötyä. Eihän ampuminen nyt niin vaikeaa voinut olla. Tosin olihan se, jos sattui olemaan toivoton tähtääjä. Lydiana muisti onnettomat tikanheittoyrityksensä, jotka päättyivät usein jokin ruumiinosa veressä. Mutta nyt ei ollut muisteloiden aika. Hän nappasi aseen ja juoksi takaisin metsään.
Samassa Lydianan kimppuun hyökättiin joka suunnalta. Hän taisteli vastaan kaikin voimin, ja löi ja huitoi minkä lihaksittomilla rimpulakäsillään pystyi. Pienet mutta petolliset viholliset ajoivat sankaritarta kohti rantaa ja lähes varmaa tuhoa - eihän Lydiana ollut koskaan ollut mikään varsinainen vesipeto. Sitä paitsi joessa lymyili takuulla miljoonittain verenhimoisia kaloja, jotka vain odottivat hervottomat torahampaat irvessä hetkeä, jolloin edes neidin varvas lipsahtaisi pinnan alle.
Lydiana oli ottanut yhteen näiden kimppuunsa käyneiden pahalaisten kanssa lukuisia kertoja aiemminkin, eikä ollut yleensä selvinnyt taisteluista voittajana. Rimpuillessaan hän kuitenkin päätti, ettei antaisi periksi. Taistelun tuoksinnassa hänen silmiinsä osui pienen juoksumatkan päässä vesirajassa nököttävä hylätty ruuhi, joka voisi olla tie pelastukseen. Hän huitoi kaikin voimin juostessaan ruuhelle, hyppäsi kyytiin ja alkoi meloa tilanteen vaatimalla tarmolla.
Ruuhi keikkui laineilla kuin sammakko tehosekoittimessa, ja hätäinen Lydia luuli jo loppunsa tulleen. Paatti ei kuitenkaan keikahtanut kumoon, vaan sankaritar pääsi pakenemaan ahdistelijoitaan, jotka jäivät ulisemaan rannalle. Meloessaan rauhallisemmin ja hengitystään tasaillen hän tuumi, ettei hyttysmyrkky olisi sittenkään ollut huonompaa matkaseuraa. Vaikkei se kovin naiselliselta tuoksukaan.
Tuumailun keskeytti ihana näky rannalla - karttaan merkitty valtava puu, jonka vieressä syvällä maan alla aarteen piti odotella hakijaansa.
Lydiana kauhoi rantaan ja hyökkäsi kohti rastin osoittamaa paikkaa. Ryntäys loppui kuitenkin lyhyeen, sillä juuri merkin kohdalla seisoi hirmustunut peura. Häiriintynyt eläin päästeli pelottavia ääniä ja tömisti uhkaavasti maata kavioillaan. Vahinko, ettei Lydiana ollut innostuksissaan muistanut ottaa ruuhesta jousipyssyä turvakseen. Elikko näytti niin vauhkolta, ettei hän uskaltanut kääntää sille selkäänsäkään. Oliko peli nyt menetetty, päättyisikö kaikki näin nolosti aarretta vartioineen peuran ruhjomana?
Yllättäen ruuhen suunnalta kuului vislaus, ja joku heitti jousipyssyn nuolineen Lydianaa kohti. Bones otti sen kummempia miettimättä aseen käsiinsä ja ampui ensimmäisen nuolen. Se singahti vaivaisesti vain metrin päähän hänestä. Tärisevin sormin Lydiana tarttui toiseen nuoleensa, tämän jälkeen niitä olisi enää yksi jäljellä.
Tällä kertaa onni oli myötä, ja nuoli singahti suoraan peuran kaulaan. Varmuuden vuoksi Lydiana päätti ampua vielä viimeisenkin nuolensa, joka pamahti vieläkin muikeampaan kohtaan - keskelle peuran silmämunaa. Se oli eläimen loppu.
Lydiana kääntyi hämmentyneenä auttajansa suuntaan. Miten ihmeessä hän oli osunut peuraan, ja kuka kumma tämä tuntematon auttaja oli? Edellinen jäänee ikuisiksi ajoiksi arvoitukseksi, mutta mies kertoi olevansa uutta kaivauspaikkaa etsivä arkeologi. Sepäs sattui! Mies olisi takuulla oiva apu vain kaivamisen kirjekurssin käyneelle naiselle.
Tuntikausia kaivettuaan Lydiasta tuntui, että he olivat kyykkineet jo ikuisuuden löytämättä korua. Siihen mennessä hänen saaliinsa oli vaisu - palanut luunpalanen ja pieni kvartsi-iskos. Lydiana pyyhki uupuneena otsaansa ja totesi, ettei mittaamattomankaan arvokas meripihkakoru ollut kaiken sen kyykkimisen arvoinen. Hänen oli myönnettävä olevansa liian tyttömäinen ja mukavuudenhaluinen konttaamaan kuopassa päiväkausia. Arkeologi taas oli elementissään, joten Lydiana päätti jättää korun etsimisen suosiolla hänelle. Saihan Glitteristäkin ostettua aivan kivoja koruja.
Lydiana vilkutti arkeologille ja kipitti takaisin ratsunsa luo. Aurinko laski puiden taa hänen hypistellessään löytämiään aarteita. Ehkä luu oli edes muisto villeistä kivikautisista grillibileistä.