Ensi huhtikuussa päättyvä kolmevuotinen raakkututkimus on tuonut uutta tietoa raakun eli jokihelmisimpukan elinympäristöstä. Tutkimushanketta vetävä Panu Oulasvirta kertoo, että uudet havainnot muuttavat tähänastisia käsityksiä siitä, missä raakkuja voi ylipäänsä olla.
Raakkukantoja Inarin ja Utsjoen vesistöissä sekä pohjoisissa rajajoissa kartoittanut tutkijaryhmä löysi äskettäin Venäjän Paatsjokeen laskevasta sivujoesta raakkuja muun muassa paikoissa, missä joki katoaa kivikon alle.
"Simpukat olivat näkymättömissä kivien väleissä ja alla. Samantyyppisissä ympäristöissä raakkuja on sittemmin havaittu myös Suomen puolella", Oulasvirta sanoo.
Luton vesistössä todettiin, että hyvissä raakkujoissa simpukoita voi esiintyä lähes kaikenlaisissa ympäristöissä kuten miltei seisovassa vedessä sedimenttipohjilla tai vain noin viiden sentin syvyisissä puroissa.
"On vielä arvoitus miten simpukat selviävät tällaisessa ympäristössä kesän kuivimpien kausien tai talven yli", Oulasvirta miettii.
Näätämön vesistössä oleva raakkukanta on heikko ja iäkäs. Kartoituksessa löydetyt raakut olivat kaikki pääuomassa. Sivujoissa niitä ei tavattu lainkaan, vaikka joet käytiin läpi varsin perusteellisesti ja tarkistettiin myös vanhoja tietoja raakun esiintymisestä.
Oulasvirran mielestä on todennäköistä, että Näätämön raakkukantaan on vaikuttanut aikoinaan tapahtunut voimakas pyynti. Helmestys ei kuitenkaan yksin selitä Näätämön raakkukannan huonoa tilaa.
Raakkuja tavattiin
myös Utsjoelta
Sen sijaan Luttojoen vesistössä on edelleen elinvoimainen, lisääntyvä raakkukanta. Elinvoimaisimmat populaatiot löytyvät Luton sivujoista. "Kuitenkin näissäkin parhaat raakkuesiintymät ovat usein varsin suppeilla alueilla. Vähävetiset sivujoet ja purot ovat myös herkkiä tuhoutumaan liikkeelle lähtevän maa-aineksen takia", Oulasvirta kertoo.
Kartoitus osoitti, että Paatsjoen vesistössä Venäjän puolella ja paikoin myös Norjassa on elinvoimainen raakkukanta. Sen sijaan Suomen puolelta ei uusista etsinnöistä huolimatta tehty yhtään raakkuhavaintoa. Utsjoen tunturierämaasta löydettiin yleisövihjeen perusteella ensimmäinen pienehkö raakkuesiintymä. Löytö laajensi raakun tunnettua levinneisyysaluetta Suomessa pohjoisimpaan Suomeen saakka.