Oman kirkkokunnan perustaminen ei ole Suomessa johtanut erityisiin menestystarinoihin, ei ainakaan, jos onnistumista mitataan jäsenistön koolla. Tämäkin jarruttanee Luther-säätiön ratkaisua.
Maanantain Kalevan antiin kuului kiinnostava juttu oululaisen Timoteus-yhteisön jumalanpalveluksesta. Kyseessähän on uutisista tuttuun Luther-säätiöön kuuluva paikallisyhteisö, joka on toiminut jo puolenkymmentä vuotta. Kun timoteuslaiset eivät voi käyttää Oulun neljän evankelisluterilaisen seurakunnan tiloja, se kokoontuu Karjasillalla adventtikirkossa.
Kaikuiko kirkkosalissa tuomion pasuuna? Ei ainakaan toimittaja Elina Ursinin kuvauksen perusteella. Hän luonnehti messua välittömäksi ja ystävälliseksi. Samanlaisia tapaavat olla monet pienten tai vähemmistöön kuuluvien hengellisten yhteisöjen kokoontumiset. Tunnelma ei kuitenkaan ole ainoa tekijä, joka vaikuttaa siihen, minkä kirkon tai yhteisön tilaisuuksissa ihmiset tyydyttävät hengellisiä tarpeitaan. Toinen ja usein tärkeämpi seikka on se opetus tai oppi, jota näissä tilaisuuksissa pidetään esillä ja noudatetaan.
Luther-säätiö perustelee omaa jumalanpalvelustoimintaansa sillä, etteivät "Sana ja sakramentit putoa taivaasta, vaan tulevat messussa luoksemme apostolisen viranhoidon kautta". Ja perustelu jatkuu: "Evankeliumin tähden tarvitsemme Kristuksen asettaman oikean paimenviran." Kyseessä ovat kiertoilmaukset ajatukselle, että nainen ei voi toimia pappina messussa, jotta kyseessä olisi oikea jumalanpalvelus. Naispappeus ei silti ole ainoa asia, joka hiertää evankelisluterilaisen kirkon ja säätiön välejä.
Kirkon ja säätiön tulehtuneen suhteen tuorein ja tähän mennessä kaikkein vaikein kipukohta liittyy säätiöläisen rovastin Matti Väisäsen Ruotsissa Lähetyshiippakunta-järjestössä saamaan piispanvihkimykseen. Sen seurauksena Väisänen pidätettiin Suomen evankelisluterilaisen kirkon pappisvirasta.
Kiista on jo jämähtänyt samanlaiseen jankkausasentoon, joka on ollut leimallista Luther-säätiön ja kirkon keskustelulle lähes koko säätiön historian ajan. Tampereen tuomiokapituli katsoo Väisäsen rikkoneen pappisvalaansa, jonka mukaan pappi lupaa "uskollisesti noudattaa ja käyttää kirkon lakia ja voimassa olevia asetuksia". Väisänen taas sanoo, että hän nimenomaan pitää valasta kiinni, eikä ole luopunut siitä uskosta, johon on pappisvalassa sitoutunut.
Luther-säätiön ja kirkon välisessä kalabaliikissa ei nykyisistä poteroista kumpikaan enää nouse. Kompromissin mahdollisuutta on yksinkertaisesti mahdotonta nähdä. Väistämätön kysymys onkin, miksi ihmeessä Luther-säätiö yhä haluaa pysyä luterilaisessa kirkossa, jota se pitää vääräoppisten piispojen johtamana ja kelvottomana monessa muussakin suhteessa.
Säätiöstä muistutetaan ensimmäiseksi, että nimenomaan se on pysytellyt vanhalla opillisella pohjalla, josta nykyinen kirkko on johtajineen irtautunut. Tuo periaatteellinen perustelu ei kuitenkaan ole ainoa syy siihen, ettei ovenkahvaan ole tartuttu. Säätiössä varmasti tiedetään myös se, ettei oman kirkkokunnan perustaminen ole Suomessa johtanut erityiseen menestystarinoihin, ei ainakaan, jos menestystä mitataan jäsenistön suuruudella.
Pari tiukkaa luterilaista ryhmittymää erosi kirkosta jo 1920-luvulla, ja ne kummatkin ovat jääneet muutaman sadan jäsenen yhteisöiksi. Parinkymmenen jäsenen yhdyskunnaksi on myös jäänyt vuonna 2004 perustettu puhdasoppisuuden puolustaja, Haukiputaallakin toimintaa järjestävä Suomen luterilainen tunnustuskirkko.
Toivottuja eivät jäsenlukemat taida olla rovasti Markku Koiviston kaksi vuotta sitten perustamassa karismaattisessa Nokia Missio Church -kirkkokunnassakaan. Muutaman päivän takaisten väestörekisteritietojen perusteella kirkossa on 217 jäsentä. Suomalaisen kirkkokansan kynnys uskonnollisen yhteisön vaihtoon on tavattoman korkea.
Luther-säätiön lähtöä jarruttanee sekin, että kun se toimii valtakirkon sisällä, osa kirkon papeista on voinut osallistua säätiön messujen toimittamiseen. Näin oli muun muassa viime sunnuntaina Karjasillalla, kun säätiön oman pastorin kanssa messussa oli mukana Keminmaan seurakunnasta vierailulle tullut pappi.
Jos Luther-säätiö rekisteröityy itsenäiseksi kirkkokunnaksi, yksikään piispa tai tuomiokapituli tuskin sallii alaistensa osallistumisen toisen kirkkokunnan aktiiviseen vastuunkantoon. Ilmaan voikin heittää oletuksen, että Luther-säätiö lähtee kirkosta siinä vaiheessa, kun se on saanut organisaationsa ja toimintansa siihen malliin, ettei se enää tarvitse valtakirkon pappien apua. Säätiön pastorien määrä on viime aikoina kasvanut reipasta tahtia ja on nyt parinkymmenen tuntumassa. Kun yhteisöllä on nyt myös oma piispa, on lähtö yhtä askelta lähempänä.