Vasta valittua eduskuntaa ja uutta valitsematonta hallitusta ja pääministeriä käy jo etukäteen sääliksi. Vaalikampanjan aikana tuli luvatuksi, että juuri me hoidamme kaikkien asiat, parannamme palveluja ja korotamme tulonsiirtoja. Kunnille lapamme niin paljon rahaa, että ne voivat unohtaa kahdeksan kituvuotta ja ryhtyä taas tuhlaamaan.
Neljässä vuodessa ennättää nousta melkoinen määrä uusia uljaita kunnantaloja, urheilu- ja kulttuurisaleja.
Seuraavan vaalikampanjan aikana ihmetellään, miten tässä näin kävi. Rahat on loppu ja maa veloissa kaulaansa myöten. Kansa huutaa kiukkuisena, että lupaus on lupaus. Pettyneenä se hylkää väärät profeetat ja äänestää huipulle uudet valtiaat. Saamme vapaan palokunnan, joka siivoaa sotkut.
Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on temppelinharjalla, vaikka kansa ei sitä tiedä. Ihannoimme 80-luvun alun aikaa, jolloin palvelut olivat kehnompia, mutta toivo paremmasta korkeampi.
Tuolloin vielä politiikalla saattoi parantaa asioita. Mutta ei enää. Nyt jaetaan vain niukkuutta. Tätä kansa ei halunnut kampanjan aikana kuulla. Se uskoi vain lupauksiin, tyhjiinkin. Suomi ei ole enää suljettu valtio, vaan osa maailmanlaajuista kilpailuyhteiskuntaa. Tämä asettaa raamit uudistuksille.
Jos kansalaiset ja yritykset verotetaan hengiltä, täällä ei kohta ole ketään, jolta nyhtää rahat valtion kassaan. On vain heitteille jätettyjä lapsia ja vanhuksia, joita ei kukaan hoida.
Toinen ongelma on laman perintönä tullut velkataakka. Pelkät korkokulut vuodessa ovat 3,7 miljardia euroa. Rahalla kustannettaisiin viisi kansallista terveysprojektia ja vielä jäisi pari miljoonaa euroa ylikin.
Pohjoismaisen hyvinvointivaltion kivijalka on universalismi: jokaiselle on tarjottava samat edut, olipa rikas tai köyhä. Näin siitä huolimatta, että todellisen tuen tarpeessa on vain 5-10 prosenttia kansasta. Mutta me tuemme kaikkia.
Onko tässä jotain järkeä?
Viime aikoina on nähty merkillisiä protesteja. Ennen omillaan toimeen tulleet heittäytyvät yhteiskunnan vastuulle. Kun kerran on maksettu veroja 40 vuotta, yhteiskunta parantakoon, hoitakoon ja auttakoon. Edes kerran elämässä on saatava katetta verorahoille.
Universalismia eli sosialisoituja etuja ja palveluja perustellaan sillä, yksityisten palvelujen käyttö tuhoaisi julkisen sektorin eli heikentäisi palvelut vain köyhäinhoidoksi. Kun keskustelun taso on tällaista, yritä siinä sitten modernisoida hyvinvointiyhteiskuntaa.
Kuitenkin järjestelmän rahoittaja - veroja maksava kansalainen - on tiukoilla, kun vanhus- ja terveyspalvelujen tarve räjähtää käsiin. Miksi leikkausjonoja ei pureta lähettämällä potilaita sinne, missä on tilaa? Miksi miksi...
Universalismin seurauksena meillä kaikki rahatuet, kuten sairausvakuutus, ovat EU:n kehnoimmasta päästä. Niin ovat palkatkin. Vain verot ovat korkeita.
Työttömyys ei kuulu hyvinvointiyhteiskuntaan. Miksi emme voi hyväksyä sitä, etteivät kaikki ole samanlaisia edes Suomessa? Miksi lyödään yhteiskunnasta ulos hitaat, ujot ja vähemmän lahjakkaat? Kuitenkin juuri hyvinvointiyhteiskunnassa pitää olla tilaa kaikille.
Kaikkia ei ole valettu samasta muotista. Me hyväksymme eriarvoisuuden, mutta emme erilaisuutta. Suvaitsemattomuus on hyvinvointiyhteiskunnan kulmakivi.
Nyt me saamme punamullan. Uudenlaisen vai entisen automaatin, joka jakaa muiden ansaitsemat hedelmät sulle mulle...?