Ulkoministeri Condoleezza Ricen Euroopan-matka lupailee hyvää. Silti ei kannata odottaa liikaa yhden hurmauskierroksen perusteella.
Demokraattisilla vaaleilla on ihmeellinen vaikutus politiikkaan. Vaikka poliittinen linja ja henkilöt eivät vaalien takia muuttuisikaan, hakauksissa olleiden osapuolten on helpompi niiden jälkeen aloittaa puhtaalta pöydältä ja kuopata vanhoja erimielisyyksiä.
Yhdysvaltain uuden ulkoministerin Condoleezza Ricen kiertomatka useisiin Euroopan maihin ja EU:n komissioon näyttäisi ainakin aloittaneen uuden ja parempaa lupaavan vaiheen vanhan ja uuden mantereen viime vuosina kireiksi päässeissä suhteissa. Kehityksen soisi jatkuvan alkua pidemmälle ja johtavan kestävään yhteisymmärrykseen Irakin sodan aiheuttaman eriseuraisuuden jälkeen. Transatlanttisten kumppaneiden monet perusedut ovat kaikesta huolimatta yhä yhteneväiset.
Ulkoministeri Rice kiersi pääkaupunkeja pohjustamassa uudelleen valitun presidentti George W. Bushin loppukuusta tapahtuvaa Euroopan-matkaa. Sen aikana Yhdysvaltain johtaja vierailee ensimmäistä kertaa myös EU:n komissiossa.
Ricen matkan aikana annetuista lausunnoista päätellen kaikki osapuolet ovat valmiita uuteen alkuun. Onnistumisen edellytyksiä avittaa esimerkiksi se, että Irakin vaalit sujuivat yli odotusten. Uskottavat vaalit helpottivat miehittäjän osaa, ja Euroopan valtiot voivat kasvojaan menettämättä sitoutua nyt avustusoperaatioihin.
Yletöntä optimismia on silti syytä varoa. Ricen edeltäjä Colin Powell oli Bushin hallinnon kyyhky ja Euroopan suosikkiministeri Washingtonin haukkojen keskellä. Tämä tosin saattoi edesauttaa sitä, että Euroopassa kiinnitettiin Bushin hallintoon vääriä toiveita. Sen sijaan Rice puhuu suoraan Bushin suulla.
Lisäksi Bush ei ole ainakaan vielä pitänyt linjapuheita tai tehnyt päätöksiä, joista voisi päätellä, että hänen toisen kautensa ulkopolitiikka olisi ensimmäistä maltillisempaa tai että liittolaisten näkemykset otettaisiin paremmin huomioon. Bushin hallinto ei ole myöskään antanut konkreettisia merkkejä kovan linjan uusista sovellutuksista.
Transatlanttisten suhteiden seuraava todellinen koetinkivi on todennäköisesti Iran. Britannia, Ranska ja Saksa käyvät Iranin kanssa tämän ydinohjelmasta neuvotteluja, joihin Yhdysvallat suhtautuu epäluuloisesti. Maakolmikko yrittää taivutella Irania luopumaan uraaninrikastusohjelmista vastikkeeksi taloudellisista ja poliittista eduista.
Kolmikon neuvotteluasema on vaikea, sillä etuja maksamaan tarvittaisiin myös Yhdysvallat, joka ei ole siihen rooliin hevin valmis. Eurooppa suhtautuu Iraniin pragmaattisesti kun taas Yhdysvaltain perusasenteen sanelee ideologia ja siitä kumpuava erittäin kriittinen asenne Iranin vuoden takaisissa parlamenttivaaleissa vahvistuneeseen pappisvaltaan.
Yhdysvaltain peruslinjaus on, ettei Iranin sallita kehittää itselleen ydinasetta. Yhdysvallat ei ole asettanut neuvotteluille aikarajaa, mutta on jo tehnyt selväksi, että jollei Iran tartu maatrion tarjoukseen, kiista viedään YK:n turvallisuusneuvostoon. Tässä vaiheessa on puhuttu vasta talouspakotteiden mahdollisuudesta. Bush ei ole silti sulkenut pois sotilaallista vaihtoehtoa. Ricen mukaan hyökkäys Iraniin ei ole asialistalla toistaiseksi.
Joka tapauksessa Ricen Euroopan-kiertue enteilee parempia suhteita mantereiden välillä. Näin siitä huolimatta, että Rice valitsi joitakin sanojaan eurooppalaisia isäntiään kavahduttaneella tavalla. Hän esimerkiksi kutsui Irania "totalitaariseksi" valtioksi. Termi "pahan akseli" on pudonnut Bushin hallinnon sanavarastosta, mutta uusia näyttää tulevan tilalle.