Juhlapuheissa on tapana ylistää luovuuden hyviä ja parantavia puolia. Luovuus puhdistaa mieltä ja lisää itsetuntemusta ja ymmärrystä. Kukapa ei haluaisi olla luova!
Kirjailija, psykiatri Claes Andersson tuntee myös luovuuden pimeämmän puolen. "Jos luovuus on niin terveellistä, miksi moni taiteilija tulee hulluksi", hän kysyi viime viikolla lääkäripäivillä pitämässään esitelmässä.
Luova toiminta on Anderssonin mukaan parhaimmillaan niin huumaavaa ja palkitsevaa, että sitä ilman on vaikea elää. Mutta se voi myös vietellä syvälle mielen maailmoihin, joissa ihminen joutuu kohtamaan oman demonisen puolensa.
Claes Andersson kertoo varttuneensa hyvin suljetussa ja suojatussa ympäristössä. Vasta opiskeluaikana kliinisillä kursseilla hän ensimmäistä kertaa tapasi ihmisiä, joiden elämään oli kasaantunut monenlaista kärsimystä ja hätää, taloudellisia vaikeuksia, sosiaalisia ongelmia ja ihmissuhdevaikeuksia.
Useimmat eivät joko pystyneet tai eivät uskaltaneet puhua vaikeuksistaan. Niistä oli tullut mykkiä alueita. "Minussa heräsi ajatus, että vaikeat kokemukset, jotka eivät löydä minkäänlaista ilmaisua tai muotoa, voivat myöhemmin ilmaantua hyvin tuhoisassa muodossa, psyykkisinä tai fyysisinä sairauksina."
Terapiasäätiön pitkässä terapiakoulutuksessa ajatus mykän kärsimyksen muuntumisesta sairaudeksivahvistui entisestään. Ajatusta seurasi oivallus:kokemukset, olivatpa ne miten julmia ja vaikeita tahansa, on ensin hahmotettava omassa mielessä. Se avaa mahdollisuuden vuorovaikutukseen, aluksi oman sisimmän ja myöhemmin myös muiden ihmisten kanssa.
Vuorovaikutus on Claes Anderssonin mukaan kaiken parantavan inhimillisen toiminnan edellytys. Se on kaikkien terapioiden ja ihmissuhteiden perusta. Kun pystymme hahmottamaan vaikeat kokemuksemme puhumalla, pystymme myös tarkastelemaan niitä omassa sisimmässämme ja yhdessä terapeutin tai läheisen ihmisen kanssa.
Mitä palavampi into,
sitä korkeampi kynnys
Claes Andersson kertoo, että hänellä itsellään on kehittynyt kirjoittamiseen riippuvuus, jota ilman hänen on vaikea elää. Luovuus ei kuitenkaan rajoitu kirjoittamiseen tai muuhun taiteelliseen työhön. Luovuutta on kaikenlainen mielikuvitusta vaativa toiminta, johon ihminen paneutuu intohimolla.
Andersson huomasi jo varhain, että kun hän hyvin palavasti halusi kirjoittamalla antaa muodon sisäisille mielikuvilleen, työ osoittautui usein täysin mahdottomaksi. "Mitä suurempi on into tehdä jotain luovaa, sitä suurempia ovat sisäiset esteet ja vastukset."
Luova toiminta vaatii hänen kokemuksensa mukaan seesteisen ja rauhallisen, mutta kuitenkin dynaamisen ja vapaan tilan saavuttamista. Luovuuden pahimpia vihollisia ovat kiire ja pakottaminen ja liian ahtaat raamit.
"Siksi politiikassa tapahtuu niin vähän luovaa, koska siellä on olevinaan aina kiire. Kiireinen ihminen pystyy aina selittämään touhunsa ja saamaan ne tuntumaan tärkeiltä. Luovuus ja laiskuus ovat hyvin lähellä toisiaan."
Voidakseen antautua koko persoonallaan luovuuden vietäväksi ihmisen on saatava yhteys lapsenomaisiin puoliin itsessään.
"Jokainen lapsi, jos hän saa olla lapsi, on kekseliäs ja utelias ja täynnä intoa ja mielikuvitusta. Hän on maailmoja luova ja uutta todellisuutta hahmottava pieni ihminen", Claes Andersson kertoo.
Psykoterapeutiksi opiskellessaan hän kertoo saaneensa tärkeää teoreettista tietoa persoonallisuuden häiriöistä ja vääristymistä, mutta myös uusia ajatuksia aikuisen ihmisen regressiivisestä yhteydestä omiin lapsenomaisiin puoliin ja sen merkityksestä luovuudelle.
Lapsi kehittää 3-5 vuoden iässä psyykkisiä rakenteita suojautuakseen hylätyksi tulemisen vaaroja ja kokemuksia vastaan. Anderssonin mukaan luovuuden kannalta psyyken tärkein tukipylväs on kaikkivoipaisuus, grandiositeetti, jota lapsi kokee hyvin voimakkaana leikki-iässä.
"Lapsi tuntee pystyvänsä mihin tahansa, vaikka ratsastamaan kirkontorniin tai nostamaan itseään hiuksista", Andersson kuvailee.
"Korttelikapakassakin tapaa kaikkivoipaisuuden ilmauksia. Grandiositeetti muistuttaa nousuhumalaa tai rakastumista. Se on oleellinen osa luovaa prosessia."
Toinen tärkeä psyyken suojarakenne on lapsen tarve idealioida vanhempiaan tai läheisiä ihmisiään. "Kun lapsi tietyssä iässä idealisoi äitiään, hän samalla turvaa itsensä, koska sellainen äiti jossa ei ole mitään vikoja eikä virheitä, ei voi tehdä mitään väärää, esimerkiksi hylätä lasta. Se on hyvin tarkoituksenmukainen rakenne ja selittää myös sen, miksi kirjallisuudessa on paljon idealisoituja hahmoja ja tunteita."
Hyppy tuntemattomaan
houkuttaa ja pelottaa
Jos luovuus johdattelee lapsuuden regressiiviseen ihanuuteen, miksi luova toiminta on niin ahdistavaa vaikeaa?
Claes Anderssonin mukaan esteet ja kynnykset ovat itsesuojelua. Itsesuojeluvaisto varoittaa meitä antautumasta luovuuden vietäväksi, koska kaikki ihanassa regressiossa koettu on niin palkitsevaa ja miellyttävää, että ihminen ei halua palata aikuisten tylsään maailmaan.
"Vastukset ovat tuttuja kaikille. Ne ovat arkipäiväisiä flunssia ja tulehduksia ja vaivoja. Meitä pelottaa hypätä tuntemattomaan ja saada tuntumaa omiin demonisiin puoliimme."
"Mutta kun luova työ onnistuu ja sujuu, se on maailman ihanin asia. Se on fantastinen, kaikkivoipainen, jumalallinen tunne ja eräs syy siihen, miksi niin moni ihminen jatkaa luovaa toimintaa, vaikka onnistumisen kokemuksia on harvoin."
Moni taiteilija on jäänyt regression vangiksi, murtunut psyykkisesti ja tullut hulluksi.
"On myös paljon ihmisiä, jotka ovat pitkästä, intensiivisestä ja vaativasta prosessista suoriuduttuaan vajonneet avuttomaan masennukseen. Eräs tunnettu suomalainen proosakirjailija kertoi, että kun hän on 3-4 vuotta kirjoittanut romaania yötä päivää ja hänen koko energiansa ja kekseliäisyytensä on työskennellyt sen parissa, kirjan henkilöt muuttuvat todellisemmiksi kuin ympärillä olevat ihmiset. Työn valmistumista seuraa syvä tyhjyyden tunne, ikään kuin olisi menettänyt lähiomaisensa. Moni kirjailija on kertonut, että jos tässä tyhjyyden tilassa ei saa lohtua mistään, tulee hulluksi."
