Tuore tutkimus sen todistaa: suomalaislapset viihtyvät koulussa eurooppalaisia ikätovereitaan kehnommin. Miten tämä voi olla mahdollista? Kenen on syy?
Meillä Suomessahan pitäisi olla kertakaikkisen oivallinen, kattava ja tasokas koulutusjärjestelmä. Mainiolla koulutuksellamme olemme tavanneet ylpeillä ulkomailla saakka aina kun tilaisuus vain suinkin on antanut myöten. Vain hyvin harvoin näinkin nuorella kansalla on jossakin asiassa pitkiä perinteitä. Pelolla ja kiristämisellä kasvattamisella on maassamme kuitenkin varsin kunniakas historia. Ilman lukutaitoa ja Katekismuksen opettelua ei ole heltinyt naimalupaakaan esi-isillemme. Ja niin sitä on opittu lukemaan Suomenniemellä aina kaukaisia korpikyliä myöten. Jumalan ja herrojen pelossa. Onneksemme ajat ovat muuttuneet.
Omasta kouluajastani mieleen on jäänyt muutamia erityisesti kouluviihtyvyyttä lisänneitä yksityiskohtia. Yksi näistä oli ryhmätyöt. Ryhmätyön saattoi tehdä aiheesta kuin aiheesta ja sen valmistuminen kesti vähintään viikon, yleensä pari. Käytännössä ryhmätyön idea on yksinkertainen: yksi tekee koko ryhmän työn ja muut viihdyttävät itseään sillä ajalla miten parhaimmin taitavat. Koko ryhmälle kuuluu luonnollisesti yhtäläinen tunnustus työn lopputuloksesta. Mikäli työssä kuitenkin on jotakin huomautettavaa, syntipukiksi otetaan se, joka työn on tehnytkin. Ryhmätyöjärjestelmä oli omiaan lujittamaan luokan sisäistä yhteishenkeä ja luottamuksellista oppimisilmapiiriä. Samantapaisia palkitsemismetodeja on käsittääkseni käytössä esimerkiksi armeijassa. Omalla tavallaan nuo turhanpäiväiset ryhmätyöt toki valmensivat ikäluokkaani työelämän omituisiin vaatimuksiin. Vain termi on muuttunut. Nyt puhutaan tiimityöstä.
Taito- ja taideaineiden tuntien voisi äkkiseltään kuvitella olevan koululaitoksessa luovuuden ja vapaan ajattelun tyyssijoja. Toisin oli käytännössä. Koulumme kuvaamataidon tunnit alkoivat aina aiheen määrittelyllä. Aihe saattoi olla esimerkiksi loma, joulu tai kesä. Välillä joku uskalsi ehdottaa omaa aihetta mutta sitä opettaja ei katsonut suopein silmin. Yhteisistä ja sovituista aiheista pidettiin tiukasti kiinni. Turha luovuus pyrittiin eliminoimaan luokasta. Ainekirjoituksessakin tuli pitäytyä asiassa. Sopivia aineen aiheita olivat esimerkiksi idänkaupan tulevaisuudennäkymät tai fuusiovoimalaitoksen mahdollisuudet. Vielä tähän päivään mennessä en ole ymmärtänyt, miten nuo annetut aiheet poikkesivat reaaliaineiden koevastauksista.
Aika harvoin koulussa annettiin tilaa itsenäiselle ajattelulle tai luovuudelle. Ja miksi olisi annettukaan? Eihän sellaisia ominaisuuksia ole perinteisesti arvostettu yhteiskunnassamme muutoinkaan. Mutta nytpä ovatkin ajat muuttuneet. Vallanpitäjätkin vannovat omaperäisten ajatusten ja luovan yritteliäisyyden nimiin. Mutta koulu on onneksi tehnyt tehtävänsä. Ryhmätyöhenki elää edelleen voimallisena, eikä omia ajatuksia katsota aiheelliseksi lausua ääneen. Samaan tapaan kuin seitsemän veljestä karkasi aikanaan lukkarin koulusta, mekin lähdimme välillä pahaa oloamme karkuun omastamme. Ja pitkä suomalainen traditio näyttää yhä vain jatkuvan. Oppilaan on koulussa edelleen paha olla.