Toukokuinen perjantai Joensuussa on vasta aamussaan, kun joensuulainen Maija-Liisa Kiiski, 77, kaartaa pyörällään kappelin parkkipaikalle, jossa olemme pakkautumassa linja-autoon. Kiiski ei ole tullut hyvästelläkseen, vaan kuljettaja nostaa kyytiin niin Kiisken kassin kuin pyöränkin. Se on tarpeen matkan päässä, Sortavalassa, Kiisken syntymäkaupungissa. Pyöräillen hän kerkeää katsastaa rakkaat paikat viikonlopun aikana ainakin kertaalleen.
Ryhmä on matkalla kunnostamaan vanhaa evankelisluterilaista hautausmaata, omaistensa leposijaa. Muutamalle talkoot ovat ensimmäiset, mutta enin osa on tehnyt saman matkan jo toistakymmentä kertaa. Hautojen ympäristö pyritään siistimään, vaikka työ on jo aikaa sitten havaittu melko toivottomaksi: hautausmaa ei saa olla rauhassa.
Pääosa matkaajista on niitä, jotka joutuivat jättämään Sortavalan tienoot yli kuusikymmentä vuotta sitten. Sivusta seuraavan on vaikea mennä heidän nahkoihinsa siinä vaiheessa, kun raja ylitetään. He ovat vieraita omilla maillaan.
Toisenlaisen raidan tähän kotiseutukudonnaiseen tuovat evakkojen jälkipolvea edustavat Katriina Koskinen, 32, ja Jarno Hirva, 28. Jälkimmäisen on niin Sortavalaan kuin muuhunkin luovutettuun Karjalaan tutustuttanut suku, joka 94 vuotta täyttävän Kalle-ukin johdolla on tutkinut jokaisen Hirvojen historialle merkityksellisen kohteen. Sukutausta on sitonut Jarnon tiiviisti Karjalaan ja historiaan: maailmankansalaisen luonteella hän lähestyy myös luovutettuja alueita ja sen asukkaita.
Koskinen, "puoliksi sortavalainen", on käynyt kaupungissa kerran aiemmin. Nyt hän on liittynyt joukkoon tallentaakseen talkoiden tunnelmia videolle. Se tulee muodostamaan osan hänen Taideteolliseen korkeakouluun valmistamaansa lopputyötä. Työlle Koskinen on antanut nimen "Rauha".
Niiralan-Värtsilän raja-alueen jälkeen tienvierustat rehevöityvät entisestään, vaikka Suomenkin puolella kesä oli jo kerinnyt. Päät kääntyilevät sivuille auton edetessä pitkin vaatimatonta maantietä. Toiset vetäytyvät muistoihinsa, toiset avaavat niitä kanssamatkustajille.
Laukaalainen Arvi Pulkkinen, 79, lähti ensimmäiselle evakkomatkalleen Sortavalan Kuokkaniemeltä. Perhe päätyi Oulaisiin, josta jäi hyviä muistoja. Takaisin oli kuitenkin päästävä jatkosodan alettua ja pois taas lähdettävä. Arvi kertoo kylväneensä rukiin läksiäisiksi. "Sen tein, miten pojan kourin pystyin. Ajattelin, että korjaakohan venäläinen sen."
Suomalaiset jättivät jälkeensä kelvot vainiot. Ruista on Sortavalassa viljelty jo 700-luvulla, siitepölytutkimukset ovat osoittaneet. Satoja vuosia sitten raivatut viljavat pellot ovat kuitenkin kasvamassa umpeen. Siellä täällä sijainneiden sovhoosien karja ei ole enää pitämässä maisemista hyvää huolta. Suurtilat ovat muisto vain, surullinen kokoelma aavekaupunkeja. Valtava navetta, jonka valkoista päätyä punatiilinen vuosiluku 1996 koristaa, on kuin kymmenien vuosien takaa, ei kymmenen.
Ruskealan kirkon raunioilla kukkuu käki. Koivuissa on vastomiseen kelpaava lehti. On kuin olisimme tässä levähdyspaikassa siirtyneet keskelle Karjalan kunnaat -laulua, me kaksikymmentä Sortavalaan matkaavaa.
Lauantaiaamu valkenee värittömänä. Pääasia on, ettei sataisi. Seurue kiipeää bussiinsa juuri, kun pisarat alkavat putoella vauhdilla.
Ei auta. Tämä siivousrupeama aloitetaan totuttuun tapaan: ensin ajetaan sankarihaudoille viemään kynttilä ja kukkia.
Sankaruudesta kertovat merkit on jossain vaiheessa jyrätty. Jälkipolvia muistuttaa tontilla asiasta - 458 uhratusta elämästä - betoniristi, jolle kaupunki on Voiton päivänä laskenut muovisen, venäläisittäin näyttävän kukkalaitteen.
Paikan yläpuolisella mäellä sijaitsi aikanaan evankelisluterilainen kirkko, joka tuhoutui helmikuun 2. päivän pommituksissa vuonna 1940. Neuvostovallan aikana sama mäki palveli kaatopaikkana. Onneksi ei enää.
Kallionkappaleeseen mäen rinteessä on kiinnitetty kirkosta kertova muistolaatta, joka on betonilla kiinnitetty ja muovia. Aiempi kaunis kuparinen laatta varastettiin muutamaan kertaan. Muovinen ei ole kelvannut vielä.
RautatieläisenOskar Mörskyn tyttäret Seija Turunen ja Vieno Mörsky suunnistavat sankassa aluskasvillisuudessa koordinaattinaan monihaarainen petäjä. Sen lähellä lepäävät isovanhemmat, pienenä kuollut täti ja isä. Hautakivestä puuttuu vuonna 1939 kuolleen isä-Oskarin nimi, sillä sitä ei sodan tuoksinassa ehditty kaivertaa.
Tyttäret olivat 9- ja 8-vuotiaat jäädessään äidin kanssa kolmisin. "Ei meillä ole vuottakaan ikäeroa, ja me on aina eletty ihan lähekkäin", Vieno sanoo. "Omat asunnot meillä on toki ollut ja minulla perhe, kolme lasta", Seija jatkaa. "Sisko ei mennyt koskaan naimisiin."
Sisarukset ovat poimineet aamulla kimpun tuomenoksia. Ne asetellaan huolella kumoon kaadetulle kivelle, vehreällä pedillä makaavalle.
Kivet kaadetaan aina. Talkooväki on nostanut parisataa hautakiveä pystyyn kahteen kertaan 1990-luvulla. "Ne liimattiin ja tapitettiin kunnolla, mutta turhaan", selittää matkanjohtajana toimiva Joensuun seurakunnan ylipuutarhuri Reima Karetie.
Joitakin ei ole onnistuttu kaatamaan. Herännäisjohtaja Henrik Renqvistin komea pystypaasi on yksi harvoista, joissa venäläinen uhoaja on kohdannut voittajansa. Usko todellakin voi olla vahva.
Osa hautakivistä on hävinnyt teille tietymättömille. "Hyvinä porraskivinä jossakin", kummastelevalle tuumataan.
Hilkka Saikkonen johdattaa pienen, vaatimattoman kiven luo. Ida Nyberg, tavaamme ohuen heinän ahdistamasta paadesta. Säveltäjä Mikael Nyberg, Oulunkin musiikkielämässä vaikuttanut Sortavalan seminaarin musiikinopettaja, lepää saman kiven alla, kuulen. Nybergin poika toi talvella 1940 Äänekoskella kuolleen isänsä tämän ensimmäisen vaimon hautaan. Kaivoi sijan itse, mutta ei voinut kaivertaa nimeä.
Ei kerro kivi säveltäjämestarista. Onneksi elämäntyö elää - ainakin näille kulttuurihistoriallista hautausmaata rappaaville Nybergin laulut, Tiu tau tilhi, Ken on luonut sinitaivaan ja Mä olen niin pienoinen, ovat niitä lapsuuden rakkaimpia lauluja.
Monella muulla merkittävällä sortavalaisella kulttuurihenkilöllä on uljaampi merkki viimeisestä leposijasta. Sortavalan seminaarille maat lahjoittaneen Herman Hallonbladin sukukappeli on sijoillaan, mutta hiekan ja roskan tyyssija. Pankinjohtaja Wegeliuksen hautakivelle, monien mielestä koko kalmiston komeimmalle, ovat venäläiset löytäneet uuden käyttötarkoituksen: kivessä olevaan syvennykseen on hyvä tehdä tulet.
Vanha evankelisluterilainen hautausmaa on paikallisten retkikohde. Ei sentään perhekuntien, vaan alkoholistien ja hamppareiden juopottelu-, kortinpeluu- ja evästen syöntikohde. Muille kaupunkilaisille paikka on sopivampi koirien ulkoiluttamiseen - Sortavalasta kun puuttuu koirapuisto. Niinpä siivoamme hautakivien päältä muiden roskien ohessa tuoreita koiranjätöksiä.
Haravaan tarttuu tyhjien muovipullojen, käärepaperien ja sirpaleiden lisäksi vaatekappaleita ja tavallista talousjätettä. Roska-astiaan on joku nostanut koiranraadon.
Kohta voi olla toisin, on tämän siivousmatkan tunnelma. Paikalle näet tulee uusi kaupunginjohtaja, joka lupaa muutosta. Kulttuurihistoriallisesti arvokas hautausmaa kunnostetaan, kivet nostellaan ja paikat siistitään, kunhan suomalaiset ystävät vain avittavat rahan saannissa. Puolentoista tuhatta euroa olisi hyvä summa.
Matkalaiset hymähtelevät kyynisinä - kukapa heitä siitä syyttäisi. Päätetään katsoa, että jotain todella tapahtuu, ennen kuin euroja siirrellään kaupungin kassaan.
Iltapäivällä sade hellittää. Sortavalainen Ilja ohjaa autonsa kaupungin ja sen itäpuolella sijaitsevan Riekkalan saaren väliselle ponttoonisillalle. Suomalaiselta länsiauton omistajalta se jäisi tekemättä. "Huonokuntoinen" ei riitä kertomaan sillan tilasta.
Kopsahduksien ja rutinoiden jälkeen pääsemme hiekkatielle. Beessi Lada Samara kuljettaa meitä, Katriina Koskista, toimittajaa ja kuvaajaa kohti Iljan neljännen kyyditettävän, Suolahdessa asuvan Pertti Kettusen, 77, lapsuudenkodin paikkaa.
Kurkimme auton ikkunoista Pertin selostuksen mukaisesti. Iljan autostereoissa soi Red Hot Chili Peppers. Maiseman puolesta tekisi mieli laulaa Nybergin Paimenpoikaa. "..ja metsä soitteli meille, soitteli meille."
"Tuossa on isän syntymäkodin paikka", Pertti sanoo puolimatkassa. Hän haluaa ottaa siitä kuvan. "Stoite, pashalsta", pyydän, ja Ilja jarruttaa tienhaarassa. Me nousemme haistelemaan suvista näkymää. Ilja panee tupakaksi.
Tien toisella puolen on maatalo, jonka uutuuttaan hohtava vasikkahaka ja pesun jäljiltä siisti lypsyastioiden rivi ovat hyvin poikkeuksellinen näky. Selvä osoitus siitä, että joku todella yrittää täällä. Nykykarjalaisesta elämäntavasta on ehtinyt muodostua varsin toisenlainen kuva.
Matkan jatkuessa reitti vaikeutuu. Pertti on etukäteen todennut tien olevan melko kelvoton, mutta päivittelee Samaran kieppuessa kuoppien lomassa, miten paljon se onkaan huonontunut vuodessa. Ilja ei anna periksi, mutta me säälimme nuorta autonomistajaa ja päätämme kävellä loppumatkan "meidän mäen" juurelta, kuten Pertti paikan ilmaisee.
Mäen harjalla Pertti oikoo oikealle ennen kuin ehdimme havaita. Ikämiehen askel on pitkä ja joutuisa. "Tänne rakensimme uuden talon, kun palasimme evakosta jatkosodan aikaan", hän kertoo ja viittilöi meille saunan ja navetan paikkoja. Heinikosta ei erota kiveäkään.
Rinteessä kasvaa kivikkokasveja, jotka äiti ehti istuttaa ennen uutta lähtöä. Lopullista. Nyt niitä kasvaa Pertin pihassa Keski-Suomessa. "Salakuljetin niitä saappaan kärjessä ensimmäiseltä matkaltani 90-luvulla."
Talorakennuksesta on jäljellä osa kivijalkaa. "Tuossa oli uunin paikka. Tästä meni ovi, tuossa oli tupa ja kaksi kamaria." Kellarin paikkakin löytyy.
Kylätien toisella puolen, laajojen peltoaukeiden takana aivan Laatokan tuntumassa on syntymäkodin paikka, Rantala. Me näemme heinikon ja koivujen rykelmän, Pertin silmissä näkyy tuttu piha kaikkine rakennuksineen. "Meillä oli maata 32 hehtaaria, josta viisi viljeltyä, muutama lehmä, potsi ja muuta."
Kettusten varsinainen leipä nousi Laatokasta. "Muikkua lähinnä", Pertti Kettunen tuumaa katsellessaan rantakalliolta salmen yli Riuttavuorelle.
Rannassa on betonisia muistumia naapurihuvilan vauraan helsinkiläisperheen kesänvietosta. On suuren takkatuvan sokkeli ja uimapaikan portaat. Pertin tarinat kertovat todellisesta suvihovista.
"Ei me pelätty, että pitäisi lähteä uudestaan", Pertti Kettunen toteaa, kun astumme "meidän mäkeä" alas. "Ei me olisi rakennettu uutta taloa. Vuosi ehdittiin vain siinä asuakin."
Samaran stereoiden jumputus kuuluu kauas. Juuri kun ennätämme auton näköpiiriin, Ilja kääntää ääntä vielä isommalle kuin sanoen "Tulisivat jo". Sade alkaa samassa. Luoja järjesti Pertille kuivan hetken kotimaisemassa.
Samara keikkuu hiekkatien kuopissa. Matkalaiset nieleksivät etteivät tulisi huonovointisiksi. Ilja ohjaa taiten, mutta pohja urahtelee väliin koskettaessaan maata.
"Kyllä minä silti tulen tänne kesällä omalla autolla", Kettunen tuumaa. "Perille asti."