Euroviisuvoitto vaati muuta kuin millä menestystä on haettu. Saavutus oli pohjoisen luovuuden voitto.
Kun kello lähestyi yhtä sunnuntain vastaisena yönä, sadoissatuhansissa suomalaiskodeissa elettiin ratkiriemukkaissa tunnelmissa: Suomi oli viimeinkin menossa kohti todellista euroviisumenestystä. Kun lopputulos sitten selvisi, vuosikymmenten lukuisat surulliset yritykset tulivat kerralla pyyhkäistyksi historiaan. Tasavalta oli saanut uuden, karhean sankariryhmän. Pohjoissuomalaisia voitossa lämmittää erityisesti se, että Lordi-yhtyeen nimihahmo on rovaniemeläislähtöinen, lappilaistaustastaan ylpeä Tomi Putaansuu.
Moni suomalainen nyrpisteli nenäänsä Suomen viisukarsinnan tuloksen takia. Näyttävä hirviöryhmä huimine tehosteineen oli kuitenkin lopulta sellaista uutta, joka tempaisi mukaansa katsojat joka puolelta Eurooppaa. Sopii olla tyytyväinen, että resepti keksittiin juuri Suomessa. Ehkäpä tarvittavaa luovaa hulluutta ei muualta edes löydy. Lordin kunniaksi on sanottava sekin, että voiton jälkeisen tiedotustilaisuuden hän hoiti tyylikkäästi hyvällä kielitaidolla ja järkevillä mielipiteillä, sortumatta tähdille yleiseen diivailuun.
Useimmat euroviisuvoittajat ovat olleet tähdenlentoja, jotka ovat vajonneet pian unohduksiin. Lordinkin todellinen läpilyönti maailmalla ratkeaa vasta tuonnempana. Mikään yllätys ei kestävämpikään menestys olisi. Perinteisen iskelmän tai kepeän popin alueilla Suomi ei ole tuottanut menestysartisteja, mutta raskaammassa rockissa kykyä ja taitoa onkin jo enemmän.
Lordi toi uuden tyylin kisaan, jonka kutsuminen laulukilpailuksi on jo pitkään ollut pitkälle harhaanjohtavaa. Kysymys on enemmänkin estradishowkisasta, jossa paljon muukin kuin laulutaito ratkaisee. Jos vielä 1970-luvulla esitysten raisuin osuus oli solistin käsien levitys ja pään taivutus taakse loppuhuipentumassa, tilanne on nyt tyystin toinen. Tämänvuotisille kisoille leimallisia etenkin esikarsinnassa olivat tanssi- ja taustalauluryhmät, jotka peittivät puutteellista laulutaitoaan sitäkin paljastavammilla asuilla.
Suomessa euroviisut on pyritty sysäämään jo huumoritapahtumien kategoriaan. Kisojen mahtipontisuus sekä esitysten yleinen mauton yliampuvuus ovat siihen kieltämättä aineksia antaneetkin. Osansa kisojen vähättelyyn meillä lienee silti silläkin, että on etsitty tapaa kestää heikkoa menestystä.
Lavashow´´n korostumisesta huolimatta kisan kärkipäässä oli silti nytkin tilaa mieleen jääville melodioille, jopa aiempaa enemmän. Toivottavasti Ateena oli pliisun viisuperinteen lopun alku. Liian vakavasti kisoja ei kannata silti tämänkään jälkeen ottaa. Kyse on ennen kaikkea viihteestä; siinä ei ole mitään häpeämistä. Paljon kiinnostavaa kisat kuitenkin tarjoavat varsinaisten esitysten lisäksi: esimerkiksi se, miten maat antavat ääniä toisilleen, kertoo paljon Euroopan kansojen sympatioista toisiaan kohtaan.
Ensi keväänä kisat järjestetään Helsingissä, ja se tulee Yleisradiolle kalliiksi. Osansa kustannuksista kantaa onneksi Euroopan yleisradioliitto EBU. Välttämätön on silti se valtion kädenojennus, jonka pääministeri Matti Vanhanen jo lupasi. Jos raha ja taito mallikkaisiin kisoihin riittivät paljon pienemmissä Virossa ja Latviassa, pitää niiden riittää meilläkin. Tärkeä on myös pääjohtaja Mikael Jungnerin lupaus, ettei tv-maksu nouse euroviisujen takia.
Koska viisukisat tuovat Suomeen tuhatmäärin katsojia, toimittajia ja esiintyjiä, on luvassa myös tuloja. Ja jos kisat järjestetään hyvin ja niistä otetaan irti kunnon PR-hyöty, pitkän jakson tuloslaskelma saadaan luultavasti plussan puolelle.