Kirjainlyhenne yt on tullut jo liian tutuksi. Lyhenne voisi yhteistoimintaneuvottelujen sijasta tarkoittaa myös ”yhdet taas”-, ”yli tarpeen”- tai ”yrityksiä tapetaan”- neuvotteluja.
Yt-neuvottelujen jäljiltä katoaa joka päivä kymmeniä, jopa satoja työpaikkoja. Tuosta vain, enää kohta yhdenpalstan uutisina.
Taloustieteen termi luova tuho kuuluu tähän aikaan. Yhteiskuntaa uusiin uomiin silpovan viikatemiehen tieltä häviävät vanhat yritykset, tuotteet ja ammatit. Tilalle pitäisi tulla uusia, parempia ja tuottavampia.
Hetkessä muutos ei tapahdu. Siksi yhteiskunta voi olla luovan tuhon jäljiltä pitkäänkin repaleinen, rampa ja katkera
Terminä luova tuho on kuitenkin mainio ja lohtua antava. Se on kuin hyvä paha tai vaaleanpunareunainen musta. Tuho on sanana musertava, valtaisa ja sattuva, mutta luovuus tekee siitä toivorikkaan. On särjettävä, että voi rakentaa.
Luovan tuhon rinnalla, tai vähintäänkin kannoilla, pitäisi seurata tuova uho. Terveellä tavalla uhmakkaat ihmiset eivät murru rakenteiden murtuessa, vaan janoavat uutta. Potkujen jälkeen pään pitäisi surrata uusia mahdollisuuksia, yritysideoita ja luovaa hulluutta.
Luovan tuhon jalkoihin joutunutta voi olla vaikea vakuutella uudesta, paremmasta ajasta, joka siintää jossain tulevaisuudessa. Voi olla vaikeuksia ymmärtää, että tuho voisi ylipäätänsä olla luovaa.
Kun kaikki on mennyt, odottaa vain sitä päivää, jolloin viikatemies ottaa esiin joulupukin asun. Tuleeko se nousukausi sieltä vai ei?
Rajun rakennemuutoksen rujot vaikutukset ovat näkyneet jo pitkään pohjoisen maaseutupitäjissä. Tätä kirjoittaessani istun Posion peräkylän kammarissa ja katselen synkkääkin synkempään mustaan yöhön. Naapurista ei näy valoa. Toisessa naapurissa ei taideta olla enää hereillä. Kylä on täynnä vanhuksia.
Kymmenen vuoden päästä, vai meneekö siihen edes niin kauaa, voin hyvinkin ajella mökilleni ohi autioiden talojen. Kukaan ei heilauta pihalta tutusti kättään.
Tätäkö me haluttiin? Että kansa pakkautuu kasvukeskuksiin ja maaseutu hiljenee tyystin?
Kotikylällänikin oli parhaimmillaan kolme kauppaa, baari ja posti. Koulun pihalla hypättiin tvistiä ja ruutua niin, että hiekka pöllysi. Nuorisoseuran lavalle tultiin tansseihin kaukaa, sillä lavalla esiintyivät kaikki silloiset huiput. Nyt lava on ollut kymmeniä vuosia tyhjääkin tyhjempi. Ei missään käytössä.
Kuntakeskus Posion Ahola ei ole lohdullisempaa katsottavaa. Tavallisena lokakuisena arkipäivänä raitti on hiljainen ja siellä kävelevien askel lyhyt. Kaupan kahvitarjoilussa vaihdetaan sairauskertomuksia.
Kehitys on ollut apeaa katsottavaa, mutta niin ymmärrettävää. Jos ei ole koulutusmahdollisuuksia, ei työtä eikä palveluja, miksi jäädä paikoilleen?
Rakennemuutos heiluu nyt myös kasvukeskuksissa. Yhä useampi kävelee kaduilla ilman päämäärää. Huoli lyhentää nuoremmankin askeleen.
Luovan tuhon seurauksia katsellaan päät kumarassa. Uusia Nokioita ei synny hetkessä.
Tuova uho on kuitenkin jo oven takana. Niin on uskottava. Uutta pöhinää on ilmassa. Ainakin jo Oulussa, joka oikoo siipiään Nokian mahalaskun jäljiltä. Maailmanlaajuiset firmat alkavat olla yhtä kiinnostuneita meistä kuin me heistä. Toiveikasta.
Voisiko tuova uho kiihdyttää kasvukeskusten lisäksi maaseudun uuteen nousuun? Saattaisiko kasvukeskusten ahtaus ja toimeentulon niukkuus ajaa ihmisiä takaisin juurilleen? Tuova uho loisi maaseudulle uusia yrityksiä ja vetovoimaa?
Kuka tietää, vaikka pohjoisempanakin herätään vielä eloon eikä eletä vain kasvukeskusten rasittamien ihmisten lomareservaattina.
Kolumni