Oulun kaupunginvaltuustossa istuu nyt 67 valtuutettua. Uusi kuntalaki antaa mahdollisuuden vähentää vaaleissa valittujen kaupunginvaltuutettujen määrän 59:ään. Sekin olisi aivan riittävä määrä. Vanhan lain mukaan asukaslukuun perustuva valtuutettujen lukumäärä oli kiinteä, uudessa laissa sen sijaan mainitaan vain vähimmäismäärä.
Kun otetaan huomioon jo pelkästään se, että sote-uudistus vie ison osa kaupungin tehtävistä maakuntatasolle, kuntalain suomaan mahdollisuuteen kannattaa tarttua. Samalla tarjoutuu tilaisuus virtaviivaistaa hallintoa muutenkin vastaamaan paremmin ajan vaatimuksiin.
Oulussa kaupungin korkeinta virkamiesjohtoa ollaan uusimassa lakkauttamalla apulaiskaupunginjohtajien vakanssit. Virkakoneiston terävin pää paisuikin tarpeettoman suureksi Haukiputaan, Kiimingin, Oulun, Oulunsalon ja Yli-Iin yhdistyessä vuoden 2012 alussa.
Virkakoneistossa riittää vielä höyläämistä, mutta samalla tulee keventää myös poliittista luottamusmiesorganisaatiota. Valtuusto-, lautakunta- ja johtokuntatyöskentelyn laatu tuskin kärsii, vaikka niitä ja niihin osallistuvien määrää vähennetään.
Ouluun liittyneiden kuntien paine saada omat miehensä ja naisensa mahdollisimman monelle johtopaikalle saattaa vaikeuttaa organisaatioiden rakentamista toiminnallisuuden ja taloudellisuuden lähtökohdista. Näin ainakin, mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa. Poliittiset ja aluepoliittiset tekijät ovat aina vaikuttaneet hallinnon muotoutumiseen jopa enemmän kuin se tarve, jota varten hallinto on. Se on tuonut päätöksentekoon kyläpolitiikan luonnetta.
Suurta luottamusmiesmäärää perustellaan demokratian turvaamisella. Ajatellaan, että demokratia toimii sitä paremmin mitä useampi pääsee vaikuttamaan. Jos tämä on demokratian mitta, mallia pitäisi ottaa Sveitsistä, missä monet pikkuasiatkin päätetään kuntalaisten kokouksissa.
Suomalainen demokratia perustuu edustukselliseen demokratiaan, jossa valtaa käyttävät vaaleilla valitut edustajat – valtuutetut ja kansanedustajat.
Todelliset päätökset kaupungeissa tehdään kuitenkin poliittisten ryhmien kesken ja suhteellisen pienen ydinjoukon voimin. Tällöin on aiheellista kysyä, mikä rooli jää lukemattomille rivivaltuutetuille tai muiden luottamuselinten rivijäsenille.
Moni vallan ytimen ulkopuolelle joutuva turhautuu, kun ei pysty vaikuttamaan.
Kunnalliseen päätöksentekoon osallistuvien suuri määrä ei välttämättä ole missään yhteydessä päätösten laadun kanssa, eikä se takaa edes demokratiaa. Ja kun ajat ovat ankeat, kaikesta joudutaan tinkimään. Valtuuston koko ei voi olla poikkeus.
Kaupungeissa johtamiselta vaaditaankin koko ajan enemmän asioiden hallintaa ja oikeasti isoihin asioihin tarttumista sekä organisaatioilta herkkyyttä reagoida muutoksiin. Kaikki tämä puolustaa hallinnon yksinkertaistamista ja keventämistä.
Pääkirjoitus