Kun eurokriisi puhkesi kuusi vuotta sitten, valitsi EU linjakseen talouspolitiikan, joka perustui luottamuskeijun palvomiseen. Vahva usko syrjäytti faktan.
Luottamuskeijun uskottiin leijailevan Euroopan talouden yllä luoden hyvää tahtoa ja uutta dynaamista kasvua.
Uskomuksen kivijalkana on ajatus, että markkinat palkitsevat kurin ja järjestyksen vaalijat.
Kun kriisimaissa säästetään tarpeeksi ja saadaan julkisen talouden alijäämät kuriin, markkinat palkitsevat, ja kas – talouden nousu lähtee liikkeelle. Mannaa sataa taivaalta. Näin luottamuskeijun uskottiin toimivan.
Joku voi nähdä ajatusrakennelmassa häivähdyksen ”kärsi, kärsi, kirkkaimman kruunun saat” – ajattelusta.
Vuodesta 2008 on kärsitty, kirkasta – tai edes vähemmän kirkasta – kruunua ei ole näkynyt.
Luottamuskeijun voi havaita leijailevan myös uskossa dynaamisiin vaikutuksiin. Narullakin voi työntää, jos usko luottamuskeijuun on vahva.
Parantamalla yritysten toimintaedellytyksiä syntyy kasvua ja uutta työtä. Tähän viittaasi edellinen valtiovarainministeri Jutta Urpilainen todetessaan, että yritysveron alentaminen synnyttää dynaamisia vaikutuksia.
Näin ovat valtiovarainministerit puhuneet ennenkin. Jotain sukupuolittuneesta keskustelukulttuuristamme kertoo se, että maan ensimmäinen naispuolinen valtiovarainministeri sai niskaansa lokaa sanoessaan saman kuin lukuisat miespuoliset virkaveljensä ennen häntä.
Luottamuskeijuun liittynyt lähetystyö on ollut tehokasta. Tämä on näkynyt Suomen linjauksissa eurokriisin hoidossa. Onhan Suomi ollut komission talouspoliittisen linjan yksi keskeinen tukija.
Vaakakupissa on kummallakin puolella hyviä argumentteja. Olennaista on selvittää kumpi puoli painaa enemmän. Yhdelle puolella on ilmeinen tosiasia siitä, että voimakkaat säästöt heikentävät kasvua ja lisäävät työttömyyttä. Toisessa vaakakupissa on säästöjen tuoma talouden tervehtyminen ja usko tulevaan.
Noin kuuden vuodenharjoituksen jälkeen tiedämme tulokset. Säästöpolitiikalla on syvennetty lamaa ja lisätty kurjuutta.
Nyt tiedämme, ettei luottamuskeijua ole tai: se ei ole meille ilmestynyt. Tiedämme muutoinkin nyt paljon enemmän.
Lukuisilla tutkimuksilla on pystytty osoittamaan, että säästöpolitiikka syö kasvun eväitä, säästämällä syvennetään lamaa eikä usko luottamuskeijuun tule sitä muuksi muuttamaan.
Tiedämme myös, että julkisen velan vaikutus kasvuedellytyksiin ei ole niin kielteinen kun EU:n talouspolitiikan perusteita laadittaessa ajateltiin.
On hyvä, että virheistä opitaan. Oppimisprosessia tosin hidastavat arvovaltakysymykset. Takin kääntäminen on noloa, mutta vielä nolompaa olisi jatkaa vanhalla linjalla.
Talousnobelisti Krugman ei säästele sanojaan. Vaikutusvaltaiset ihmisten on vaikea myöntää, että heidän ”syvää viisautta heijastavat” ajatuksensa ovat itse asiassa ”pelkkää tuhoisaa typeryyttä”. ”Luottamuskeiju ei olekaan ilmestynyt paikalle: missään julkisia menoja leikanneessa maassa yksityinen kulutus ei ole noussut.”
Uudet tuulet hiljalleen puhaltavat. EU:n johtomiehien suusta on monen vuoden tauon jälkeen kuultu ihan järkevää puhetta.
Merkittävin linjapuheenvuoro on kuultu EKP:n pääjohtaja Mario Draghilta, joka pohdiskeli EU:n kasvu- ja vakaussopimuksen täsmentämistä siten, että investointimenojen kasvuun tulisi suhtautua myönteisemmin kuin julkisten kulutusmenojen kasvuun.
Ei voi muuta huokaista: vihdoinkin. Suomen minihallitusneuvottelujen tuloksessa on – hyväntahtoisesti tulkiten – nähtävissä häivähdys uudesta talouspoliittisesta ajattelusta.
Luottamuskeiju saattaa sittenkin lymyillä jossakin. Taloudessa luottamus on tärkeä kasvun edellytys.
Kuuden vuoden harjoituksen jälkeen voimme kuitenkin melko varmasti sanoa, että luottamuskeijun voima on heikko eikä rukoilemalla Eurooppaa saada nousuun.
Kirjoittaja on STTK:n pääekonomisti.
Kolumni