Isoja kaloja kannattaa tunnetusti pyytää, vaikkei niitä saisikaan. Hallitus on pyytänyt isoa kalaa, kilpailukykysopimusta, kohta vuoden. Maanantaina on yksi saranakohta, jossa pitäisi kirkastua, onko ison kalan rannalle saannista edes toivoa.
Kun kuunteli perjantaina Helsingissä kolmikannan eli hallituksen, työnantajien ja työntekijöiden avainhenkilöitä, kirkastui ainakin yksi asia: niiden välillä ei ole luottamusta toinen toisensa aikeita kohtaan.
Onko niin, että kun ei ole keskinäistä luottamusta, ei ole muutakaan?
Kilpailukykysopimusta rutistetaan nyt viidettä kertaa. Neljässä aiemmasta yrityksestä kahdessa sovinto oli erittäin lähellä. Nyt, SAK:n hallituksen maanantain kokouksen edellä, sovinnon lopullinen kariutuminen on erittäin lähellä.
Epäluottamusta näyttävät lietsovan pienetkin ja myös neuvottelupöydän ulkopuoliset asiat.
Hakaniemessä katsottiin katkerina, kun pääministeri Juha Sipilä (kesk.), työ- ja oikeusministeri Jari Lindström (ps.) ja valtiovarainministeri Alexander Stubb (kok.) tekivät viikolla kaiken kansan nähden äijätervehdyksen. He lukivat tilanteen totaalisen väärin.
Sipilän lausahdus ensimmäisestä hyvästä päivästä pääministerinä oli varmaankin vilpitön, mutta ei erityisen onnistunut sekään. Pääministerin kannattaa harkita erittäin tarkkaan, milloin kannattaa näyttää tunteitaan edes vähäisessä määrin. Harvoin.
Hallituspuolueilla on omat keskinäiset ja sisäiset vääntönsä. Jopa Etelärannassa naureskeltiin sille, että kokoomus tarvitsi viikolla ylimääräisen päivän saadakseen omat rivinsä sopimuksen taakse.
”Pakkolait” ovat oma ihmettelyn aiheensa. Hallitus jäädytti ne viidennen neuvottelukierroksen ajaksi. Nyt Sipilä ilmoitti Ylessä lauantaina, ettei niitä ehditä enää säätää. Todellinen syy taitaa olla se, että ne olivat jo kuolleet omaan mahdottomuuteensa..
Ay-liike on puolestaan sekaannuksessa. Toimihenkilökeskusjärjestö STTK ja korkeasti koulutettujen Akava hyväksyivät sopimuksen, mutta SAK on hajallaan kuin varpusparvi. Noin 40:ää prosenttia sen jäsenistä edustavat liitot peukuttivat sopimukselle alaspäin jo perjantaina.
Ay-johtajilla on johtajuuden puutetta. SAK:n puheenjohtaja Lauri Lyly joutui päästämään neuvottelutuloksen liittokäsittelyyn, ja palvelualan PAMin puheenjohtaja Ann Selin olisi ollut valmis hyväksymään sen liitossaan mutta hävisi.
Tällä kertaa on nähty sekin ihme, että ay-liike vaatii hallitusta keventämään verotusta ja luopumaan suunnitelluista lisäleikkauksista. Yleensä se on ollut valmiimpi kiristämään kuin laskemaan veroja.
SAK:n hylkäys olisi eriskummallista, koska se tavallaan viittaisi kintaalla sopimusyhteiskunnalle, jonka rikkomisesta se on moittinut hallitusta.
Etelärannassa on oma sisäinen kähinänsä. EK hylkäsi loppuvuodesta SAK:n tarjouksen, josta nyt käsillä oleva paperi on karsittu versio. EK:ssa hylkäystä selitellään sillä, että kylkiäisenä SAK tarjosi tuolloin tekstiasioita, joita EK ei voinut hyväksyä.
Jos sopimukseen vielä päästäisiin, tehtäisiin historiaa: kysymyksessä olisi ensimmäinen sisäinen devalvaatio, köyhän miehen devalvaatioksikin kutsuttu.
Sellaista yritettiin Suomen Pankin demarijohtajan Kalevi Sorsan vedolla 1990-luvulla. Yritys tyssäsi ay-liikkeeseen ja markan devalvaatiota vonganneisiin metsäteollisuuden patruunoihin.
Mikä tekisi yhteiskuntasopimuksesta historiallisen?
Ensinnäkin sopimuksella pidennettäisiin työaikaa 24 tuntia eli noin kolme työpäivää ilman lisäkorvausta.
Työaika on tähän asti yleensä lyhentynyt. Työviikkoa on saksittu vuosien saatossa 48:sta 45:een ja 40:een tuntiin ja alle.
Toiseksi olisi historiallista, että palkat jäädytettäisiin vuoden 2017 loppuun. Tähän asti palkkoihin on yleensä tullut pienempiä tai suurempia korotuksia. Työeläkemaksuja siirtyisi lisää työntekijöiden maksettaviksi.
Kun hallitus on nyt kuopannut ”pakkolait”, ay-liikkeen yläpuolella roikkunut miekka on poissa. Jos nyt nähtävästi edessä olevat pikkuviilaukset ja myönnytykset eivät käännä ay-liikkeen peukaloa ylöspäin, jatkoneuvotteluilta katoaa pohja.
Kello käy, Hakulista ei näy.