Luottamus on vähän kuin karisma. Sitä joko on tai ei ole. Kun luottamus menetetään sen palauttaminen ei tapahdu yhdessä yössä. Sillä, että puhutaan ja vannotaan päälle, luottamus ei palaudu takaisin kuin bumerangi. Luottamus pitää ansaita. Se ei palaa vakuuttelemalla. Yhteistyösuhde pitää rakentaa huolella.
Keskusta ja sosialidemokraatit yrittänyt hallitusneuvottelujen yhteydessä ylittää välillään vallitsevaa epäluottamuksen kuilua. Homma muistuttaa vähän kadonneen aarteen metsästystä.
Kevyt pintaremontti ei uuteen punamultaan riitä. Sillä asia ei ole selvä, että puolueiden hallitusneuvottelijat istuvat tänään keskiviikkona hallitusta tunnustelevan keskustan puheenjohtajan Anneli Jäätteenmäen johdolla saman pöydän ääreen. Tarvitaan paljon enemmän sosialidemokraattien vakuuttamiseksi kuin Jäätteenmäen ja keskustan puoluesihteerin Eero Lankian jo julkisestikin antamat lupaukset, että toimitaan, kuten sovitaan.
Tilanne on ajautunut tai se tietoisesti ajetaan SDP:n leirissä siihen, että luottamukselle liimataan nyt kova hintalappu.
SDP:ssä elää sitkeässä erittäin vahvana epäily siitä, voiko keskustaan luottaa. Tilaisuuden salliessa kaivetaan nopeasti vanhat kepu pettää aina- väitteet.
Demareiden luottamuspula paljastuu hyvin puoluejohdon puheista. Epäluottamusta ei edes yritetä kätkeä. Puoluesihteeri Eero Heinäluoma puhuu toistuvasti luottamuksen rakentaminen tarpeesta. Suoraan sanottuna tämä tarkoittaa, että SDP epäilee yhä keskustaa. Miksi Heinäluoma muuten puhuisi luottamuksen rakentamisesta. Eihän sellaista tarvitse erikseen rakentaa, mikä on jo olemassa.
Tosin Heinäluoman puheissa on mukana aimo annos puhdasta poliittista peliä. Vaikka keskustasta on monella suulla ja moneen kertaan vakuutettu, että entiseen punamultaan ei kannata verrata, Heinäluomatta hokee luottamuksen rakentamisen välttämättömyyttä. Tämän taustalla on raaka valtapolitiikka, jossa luottamusta käytetään pelinappulana.
SDP:n puheenjohtaja Paavo Lipponen kaiveli viikonvaihteessa menneitä. "Ulkopolitiikassa oli kaikkien nähtävissä vanha kepu", Lipponen sanoi roimiessaan keskustan vaalikampanjaa. Se, mitä hän ei sanonut on mielenkiintoisempaa: Jäätteenmäen Irak-puheet ovat yhä avohaava Lipposen sielussa ja nakertavat luottamausta erittäin pahasti.
Lisäksi välejä hiertävät keskustan väitteet aluepolitiikan kehnosta hoidosta. Demarit kuuluttivat heti Jäätteenmäen viiden kohdan kysymyslistan saatuaan, että tunnustelija ei kysy yhtään mitään aluepolitiikasta, eikä EU-politiikasta tai yhteistyöstä työmarkkinajärjestöjen kanssa.
Näistä asioista puhutaan varmasti tämänpäiväisessä tapaamisessa. Kun neuvottelupöydällä on vino pino asioitakin ei luottamuksesta tai sen puutteesta pidä ainakaan keinotekoisesti yrittää tehdä syntipukkia, jolla keskustan ja SDP:n punamultahallitus keinotekoisesti kaadetaan.
Punamullan ehto on myös uskallus puhdistautua aiemmista rasitteista. Uusi yhteistyö on luottamuksen paras ja ainoa oikea testi.
Keskustasta vakuutellaan kilvan, että sellaista karhua ei tarvitse pelätä pahoissa unissakaan, mikä söi viimeisen punamullan 1980-luvun lopussa. SDP:ssä pelätään, että jo yhteistyöhön lähetään, keskusta hakee taas päävastustajan hallituksen sisältä. Juuri näin tapahtui viimeisessä punamultahallituksessa vuosina 1983-87.
Keskustan ja Paavo Väyrysen ajama kova tahtopolitiikka johti törmäyskurssille SDP:n ja Kalevi Sorsan kanssa. Idänkaupasta syntyneiden kähinöiden jälkeen Sorsa julmisteli, että luottamukselliset välit Väyryseen ovat poikki.
Viimeisen niitin punamullan arkkuun iski presidentti Koivisto vuoden 1987 hallitusratkaisussa. Hän jätti vaalivoiton saaneen keskustan ulos hallituksesta saatuaan vihiä porvaripuolen kassakaappisopimuksesta. Maahan syntyi Harri Holkerin (kok.) johtama SDP:n ja kokoomuksen sinipunahallitus.
Edellisen punamultahallituksen syntymisestä on siis jo kaksikymmentä vuotta. Politiikassa moni asia on ehtinyt muuttua näiden vuosien aikana. Johtajatkin ja osin myös muut keskeiset toimijat ovat ehtineet vaihtua kummassakin puolueessa. Vanhaan punamultamenoon vertaaminen tuntuu kaukaa haetulta. Olkoonkin, että Lipposella on siitä Koiviston sihteerinä omakohtaista kokemusta ja Jäätteenmäen lähipiirissä on keskeisiä edellisen punamultayhteistyön toimijoita.
Suomeen on myös ehtinyt kasvaa ihan uusia äänestäjäsukupolvi vuoden 1983 punamultahallituksen synnyn jälkeen. Heistä varmaan ainakin osa kuuntelee huuli pyöreänä, mitä puheet vanhasta punamultameiningistä oikein tarkoittavat.
Jos keskusta ja SDP nyt onnistuvat, kuten toivottavaa on, saamaan välinsä selviksi, mielenkiintoista on, millä hinnalla se tapahtuu. Pelkällä puhumisella ja kiistojen työntämisellä pöydältä alas se ei onnistu. Luottamuksella on nyt myös hintalappu. Pääministerin paikka on kova kauppatavara.
Molemmat haluavat pääministerin paikan omalle puheenjohtajalleen. Jotta punamultahallitus syntyy tarvitaan vastaantuloa. Toinen joutuu antamaan periksi enemmän kuin toinen.
Tässä piilee uusi epäluottamuksen siemen. Se ei välttämättä kasvaisi uuden punamullan sisälle, vaan voisi itää jomman kumman puolueen sisälle. Kompromissit synnyttävät väkisin myös tyytymättömien joukon. Pahimmassa tapauksessa pettymyksestä versoo epäluottamus, joka kaivaa maata Jäätteenmäen tai Lipposen jalkojen alta.
Kypsyyskokeen edessä ovat keskusta ja Jäätteenmäki, mutta myös SDP ja Lipponen. Kummankin pitää kyetä omaksumaan venkoilematon poliittinen kulttuuri.
Vaiko onko niin kuin vihreiden Pekka Sauri on todennut: Vuorenvarmasti on syytä luottaa vain täydelliseen epäluottamukseen ja kaiken varmuuden puuttumiseen. Rehellisintä on aloittaa tyhjästä.