Kuluneen vuoden talousuutiset eivät ole juuri ilahduttaneet. Eteläisen Euroopan nuorisotyöttömiä on laskettu jo miljoonia. Tulevaisuuden haaveet ovat haihtuneet monilta tavoittamattomiin, kun työttömyysprosentti 15–24-vuotiaiden keskuudessa on lähennellyt jo viittäkymmentä. Pahin tilanne on ollut Kreikassa ja Espanjassa.
Nuoret työttömät saadaan hyvinvointivaltion työttömyyskorvauksilla, koulutusmahdollisuuksilla ja mielekkäällä toiminnalla pysymään rauhallisina. Parasta on tietysti löytää jokaiselle koulutuspaikka ja sen jälkeen työ, jonka ansioilla itse pystyy rakentamaan elämäänsä. Yhteiskunnan jakaantuminen vauraaseen keskiluokkaan ja leipäjonossa seisojiin ei pitkän päälle ole kenenkään etu.
Suomessa muutama sata itsenäisyyspäivänä ilmestynyttä kuokka- tai kiekkovierasta on herättänyt lähinnä ihmetystä. Poliitikot ja tiedotusvälineet ovat kyselleet, keitä he ovat ja kuka tai mikä poliittinen ryhmä voi olla tällaisen mielenilmaisun takana.
Poliitikot ovat neuvoneet järjestäytymään ja vaikuttamaan demokratian keinoin äänestämällä ja asettumalla ehdokkaaksi. Näinhän demokratia toimii. Demokratian toimiminen edellyttää kuitenkin myös uskoa vaikuttamisen mahdollisuuksiin, eikä sitä uskoa aina ole, vaikka äänestämään pääsisikin.
Usko poliittiseen vaikuttamiseen katosi myös entisissä sosialistimaissa jo ennen järjestelmien romahtamista. Tämä kävi ilmi jo pienessä keskustelussa, jota seurasin 1980-luvun alussa, paria vuotta ennen kuin Solidaarisuus-liike Puolassa syntyi.
Suomalainen ystäväni kehotti puolalaista tuttavaani liittymään Puolaa hallitsevaan, kommunistien johtamaan puolueeseen, ja vaikuttamaan yhteiskunnan uudistamiseen sitä kautta. Niinhän hänkin teki Suomessa sosialidemokraattisessa puolueessa. Puolalainen tuttavani katsoi neuvojaa silmät pyöreinä ja ilmoitti, ettei hän siihen rosvojoukkoon ainakaan liity.
Keskustelun jälkeen hän ihmetteli, miten vähän Suomessa tiedetään sosialististen maiden tilanteesta. Eikä siitä paljon tiedettykään. Romaniaakin pidettiin oikein mukavana maana, joka harjoitti itsenäistä, Moskovasta riippumatonta politiikkaa. Tässäkin suhteessa puolalainen tuttavani valisti minua sanomalla, että Romania ei ole sitä, miltä se lännessä näyttää. Tottahan se oli, kansa kurjistettiin Nicolae Ceaușescun politiikalla henkihieveriin.
Suomessa suurimmalla osalla kuitenkin menee vielä ihan hyvin. Ainakin kaikilla niillä, joilla on työtä ja edes jonkinlainen ansiosidonnainen eläke. Ei 1990-luvun lamakaan kaikkia koskettanut, vaikka kymmenet tuhannet menettivät työpaikkansa ja omaisuutensa. Velat vainosivat monia vielä vuosikausia senkin jälkeen.
Tuloerot lähtivät kuitenkin jyrkkenemään juuri 90-luvulla lamasta noustaessa ja tämän kehityksen pelätään edelleen jatkuvan senkin jälkeen, kun seuraava nousu joskus alkaa.
Köyhyys Suomessa on lisääntynyt. Kun vuosituhannen alussa pienituloisia yhden aikuisen kotitalouksia oli yli puoli miljoonaa, niitä pari vuotta sitten oli jo yli 700 000. Pienituloisia oli vuonna 2000 väestöstä 10,5 prosenttia ja vuonna 2011 13,2 prosenttia.
Köyhyyden poistamiseen ei puolueilla nyt näytä olevan todellista haluakaan. Johtuuko se siitä, etteivät köyhät ole niitä innokkaimpia äänestäjiä vai siitä, että politiikka on edunvalvontaa, jossa ensisijassa pidetään huolta siitä, että verovaroista riittävä osa tulee omalle kannattajakunnalle: yrittäjille ja elinkeinoelämälle, maanviljelijöille ja palkansaajille.
Kun näistä eduista poliitikot ja etujärjestöjen edustajat sopivat, he kutsuvat sitä sopimusyhteiskunnaksi. He pitävät itseään, puolueitaan ja järjestöjään sopimusyhteiskuntana.
Tämän sopimusyhteiskunnan ulkopuolelle on kuitenkin putoamassa yhä enemmän ihmisiä, joita tämän yhteiskunnan edustajat eivät edes tunne. Puolueista riippumatta päättäjät seurustelevat pääasiassa keskenään. Pelaavat samoilla viheriöillä golfia ja lomailevat Thaimaassa. Sanalla sanoen viettävät mukavaa keskiluokkaista elämää. Laman he näkevät korkeintaan siinä, että oopperan näytöksiä ei myydä yhtä nopeasti loppuun kuin ennen.
Eurooppalainen hyvinvointivaltio on syntynyt poliittisilla päätöksillä ja poliittisilla päätöksillä se voi myös kadota. Tämä ihmisiltä näyttää unohtuneen. Eduista on tullut oikeuksia ja niitä on alettu pitää itsestään selvinä. Vauraatkin ihmiset saattavat ajatella, että yhteiskunnan tehtävänä on huolehtia heidän lapsistaan, vanhuksistaan ja sairaistaan. Itse he ovat yhteiskunnassa vain asiakkaina.
Nyt on kuitenkin toinen ääni kellossa.Kysymys on valtion veloista ja veroista. Poliittiselta kentältä kuuluu jo vaatimuksia, jonka mukaan ihmiset joutavat jo itsekin maksamaan jotakin. Kaikilla vain ei ole vieläkään varaa siihen. Varakkailla on, ja nyt tuntuu etteivät nämä varakkaat muista välitäkään.
Poliitikkoihin ei tässä suhteessa voi myöskään liikaa luottaa. Eihän terveyskeskusten alasajoakaan kukaan ajanut. Niin vain annettiin tapahtua, kun työterveydenhuolto ajautui yksityiselle sektorille ja lääkärit ja rahat karkasivat sinne. Tämäkin kehitys olisi ollut aikanaan mahdollista estää toisenlaisilla päätöksillä.
Pitääkö tässä nyt luottaa vain itseensä ja läheisiinsä? Näin joulun aikaan se olisi ainakin parasta.
Kirjoittaja on rikosoikeuden professori Lapin yliopistossa.