Maailmaa ravistellut globaali finanssikriisi alkaa osoittaa tasaantumisen merkkejä, mutta sen jälkeensä jättämä tuho reaalitalouteen on viemässä meidät uuteen kriisiin.
Sen vaikutukset arkeemme lienevät paljon finanssikriisiä suuremmat. Kyse on hyvinvointivaltioiden velkakriisistä, jonka syövereihin on ensimmäisenä eurooppalaisista maista uppoamassa Kreikka.
Muita julkisen talouden ruumiita seurannee perässä; ainakin, ellei hieman yli viikko sitten aikaansaatu EU:n historiallinen vakauspaketti palauta markkinoille luottamusta. Luottamusta siihen, että valtiot viimein ryhdistäytyvät ja saavat velkaantumisensa hallintaan.
Olen aiemmin tällä palstalla todennut, etten pidä retoriikasta, jossa näitä kriisejä on verrattu luonnonilmiöihin. Yhdysvaltain laajalti sääntelemättömiltä asuntoluottomarkkinoilta kummunneen finanssikriisin merkittäviä taustatekijöitä olivat maailman pääomavirtojen epätasapaino, globaali ylilikviditeetti, riskien alihinnoittelu sekä varjopankki- ja varjovakuutustoiminnan laajamittainen esiinmarssi. Yksikään näistä ei ollut mikään luonnonilmiö, vaan tietoisen politiikan tulos.
Vielä vähemmän luonnonilmiöstä on kyse puhuttaessa valtioiden velkakriisistä. Se ei tule kenellekään yllätyksenä, kaikkein vähiten poliittisille päättäjille, joihin pätee vanha Jean-Claude Junckerin viisaus. He tietävät kyllä, mitä julkiselle taloudelle tulisi tehdä, mutta eivät sitä, miten voittaa vaalit sen jälkeen.
Edes tutkimukset, jotka osoittavat, että rankka julkisen talouden saneeraus on tällaisessa toimintaympäristössä sekä nopein tapa selättää taantuma että se tuo jatkossa kilpailijamaita parempia kasvulukuja, ei riitä rohkaisuksi ryhtyä toimenpiteisiin.
Tällä kertaa velkakriisi lienee kuitenkin ainakin Euroopan unionissa niin vakava ja koskee tavalla tai toisella kaikkia jäsenvaltioita, että äärimmäiset ratkaisutkin ovat poliittisesti mahdollisia. Jälleen kerran kriisi on tiivistänyt EU:n rivejä ja vienyt meitä askeleen kohti syvempää poliittista unionia.
Suomen kannalta tärkeä asia on, että tämäkin kriisi osoittaa maamme avoimen talouden haavoittuvuuden. Meillä menee lujaa, kun maailmalla menee lujaa. Ja me kärsimme ensimmäisenä, kun jotkut jossain päin maailmaa mokaavat ja synnyttävät kriisin -- oli se luonteeltaan millainen tahansa.
Tästä ei pidä kuitenkaan tehdä johtopäätöstä, että avoin talous olisi Suomen kannalta huono asia. Avoimuuden tuoma lisäarvo hyvinä aikoina riittää kyllä moninkertaisesti kattamaan avoimuuden tappiot huonoina. Sitä paitsi vaihtoehtoa kansantaloutemme avoimuudelle ei enää ole.
Toinen seikka liittyy kykyyn tunnistaa omien poliittisten valintojen merkitys. Kansa oli meilläkin 90-luvun taitteen pankkikriisin ja sitä seuranneen laman aikana barrikadeilla, mutta poliitikkojen selkäranka kesti tällaiset paineet toisin kuin monissa muissa maissa, joissa vaaleilla valitut valtaapitävät ovat peräytyneet heti ensimmäisten kielteisten gallup-lukujen tultua heidän tietoonsa.
Selkärankaa tarvitaan myös jatkossa, sillä velkakriisi tekee tuloaan meillekin. Julkinen taloutemme on toistaiseksi hallinnassa, mutta liiallisten alijäämien demonit siintävät jo taivaanrannassa. Yksikään vastuullinen puolue ei voi mennä vaaleihin myöntämättä tätä tosiasiaa. Toisaalta vastuu kuuluisi antaa niille, jotka jo ennen vaaleja kertovat, miten tilanne hoidetaan ja demonit karkotetaan.
Ehkä velkakriisin tärkein opetus voidaan tiivistää vanhaan sananlaskuun: Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.
Suomelle ja suomalaisille toimijoille on vuosikymmenten saatossa kansainvälisillä markkinoilla syntynyt maine siitä, että meihin voi luottaa. Suomella on luottamuspääomaa, joka taas on markkinatalouden merkittävintä mammonaa.
Me olimme pikkuruisen Luxemburgin ohella ainoa maa, joka EU:n vakaus- ja kasvusopimuksessa sovitussa määräajassa saattoi julkisen taloutensa tasapainoon ja ylijäämäiseksi. Tässä globaalissa finanssikriisissä meihin kohdistuva luottamus on vain kasvanut, sillä suomalainen finanssiala ei tuonut finanssikriisiä Suomeen ja on yleisesti arvioituna tällä hetkellä yksi kestävimpiä ja parhaiten hoidettuja finanssisektoreita maailmassa.
Finanssialalla tärkein tuotannontekijä on luottamus. Jos perusluottamus on olemassa, sitä voidaan vahvistaa esimerkiksi laadukkaalla ja oikein kohdistetulla sääntelyllä. Mutta jollei luottamusta ole, mikään ei liiku ja maailma pysähtyy. Lyhyen ajan sisällä olemme nähneet jo kolme luottamusvajeen aiheuttamaa läheltä piti -tilannetta: syksyllä 2007, kun Yhdysvaltain subprimekupla puhkesi, perinteikäs investointipankki Lehman Brothers meni konkurssiin ja kun Kreikan valtionlainojen riskilisät pomppasivat taivaisiin.
Suomalaisten pilkuntarkkaa EU-lainsäädännön noudattamista pidetään jonkin sortin naiiviutena, jopa tyhmyytenä. Suomessahan vain noudatetaan yhdessä sovittuja linjauksia, kun muualla sanat ovat sanoja ja teot jotain aivan muuta. Suomalainen tyyli on tehdä sitoumuksensa harkiten, mutta sen jälkeen pitää se mitä on luvattu.
Suomessa meidän täytyy olla tyytyväisiä siitä, että me luotamme ja meihin luotetaan. Tämän pääomalajin osalta ei päde pääomien tehokkaan allokaation teoria, jossa pääomien pitäisi aina virrata sinne, missä pääomalle saadaan paras tuotto.
Luottamuspääoma tuo Suomelle tuottoa jo pelkästään olemassaolollaan. Mikään ei ole sen kovempaa valuuttaa kuin luottamus, joka on myös teoilla lunastettu ja tosiasioilla näytettävissä toteen.
Kirjoittaja on Finanssialan Keskusliiton toimitusjohtaja.