Tampere Filharmonia ja Lapin kamariorkesteri John Storgårdsin johdolla. Ohjelmassa mm. Kalevi Ahon Luosto-sinfonia. Tampere-talossa Tampereella 8.10.
Kalevi Ahon sinfoniakirjallisuuden pääteos Luosto-sinfonia sai perjantain konsertissa kantaesityksensä konserttisalissa. Teoshan on alun perin kantaesitetty Ukko Luoston rinteessä elokuussa 2003.
Ahon järkälemäinen teos toimii kuitenkin erinomaisesti myös salissa. Sinfonian tilamusiikillinen ulottuvuus saa aikaan sen, että kuulija kokee olevansa kaiken keskellä, musiikin ympäröidessä joka puolelta.
Tampere-talossa tila riittää mainiosti luomaan mielikuvan siitä, mitä Aholla lienee ollut teoksessa mielessään musiikillisesti: esimerkiksi teoksen alun shamaanirumpu-bakkanaali levittäytyi salin neljään kulmaan kuin tunturissa ikään. Samoin viimeisessä Myrsky tunturissa -osassa saattoi miltei tuntea jäätävän tunturiviiman vihlovan korvia.
Musiikillisesti Luosto tuntuu vievän Ahoa aiempaa voimakkaammin Mahlerin sinfoniakäsityksen suuntaan. Vaikka sinfonian logiikka ei Aholla rakennukaan samankaltaiseksi musiikilliseksi kollaasiksi kuin Mahlerilla, on musiikin kliimakseissa kuulokuvallisesti paljon samaa kuin tällä modernin sinfonian suurmiehellä.
Aholle kuulijan puhutteleminen, musiikillisten affektien aikaansaaminen, on aina ollut tärkeää. Luostossa tämä nykymusiikissa erittäin arvostettava piirre vain korostuu: esimerkiksi viimeisen osan myrskyn tyynnyttyä mittavaksi codaksi, kuulijalle tarjoillaan yksinkertaisesti kauneinta musiikkia mitä lähivuosilta olen kuullut. Samanlaisia hetkiä mahtui myös teoksen toiseen ja kolmanteen osaan.
Ahon teos asettaa esittäjilleen valtavia vaatimuksia. Jo fyysisenä ponnistuksena 50-minuuttinen järkäle on melkoinen - kapellimestari Storgårds piiskasi joukkoaan välillä jopa korokkeella hyppien.
Tampere Filharmonian muusikot kyllä vastasivat haasteeseen mallikkaasti, ajoittaisista puupuhallinsektion intonaatio-ongelmista huolimatta. Erityisesti lämmin ja täyteläistä sointia tihkuva jousisto oli illan musiikillisia valopilkkuja.
Lapin kamariorkesteri yläparvelle sijoitettuna antoi esimerkkiä kamarimusiikillisesta sonoriteetistä: orkesteri tuntuu vain hioutuvan vuosien saatossa yhä yhtenäisemmäksi kokoonpanoksi.
Harkittavaa voisi tulevissa esityksissä olla kamariorkesterin hienoinen sähköinen vahvistaminen, ajoittain musiikin vuoropuheluissa sointi tuppasi jäämään hiukan liiallisestikin Filharmonian varjoon. Teoksen "solistit", Aki Alamikkotervo ja Raili Viljakainen hoitivat "laulunsa tunturissa" hienosti.
