Kaksi vuotta sitten kävelin tuskastuneena brittien Vuoden luontovalokuvaaja -näyttelyssä ja mietin mikä suomalaisessa luontovalokuvauksessa oikein tökki. Lontoon luonnonhistorian museon ja BBC Wildlife Magazinen järjestämässä palkintonäyttelyssä ei ollut yhtään suomalaiskuvaajan otosta. Nolla, nul, zero.
Tänä vuotta kaikki muuttui kertaheitolla ja valokuvat pohjoisen Suomen luonnosta temmelsivät kunniamainintoja Hannu Hautalalle, Jari Peltomäelle ja Benjamin Pöntiselle; toisen sijan Hannu Kivelälle ja voittosijoja Hannu Hautalalle sekä juniorikuvaaja Joonas Lahdelle. Kaikki menestyivät kisassa ensi kertaa.
Suurin ja mahtavin
Millaisessa seurassa suomalaiskuvaajat sitten ovat? Palkittujen luontovalokuvien tiheikössä, joka pyrkii esittämään vapaissa luonnonoloissa kuvattuja eläimiä ja kasveja, on tavattoman kauniisti sommiteltu ja monikerroksinen valokuva.
Yli metrin leveänä ja noin metrin korkeana se on suurin takaa valaistu diasuurennos salissa, jossa muut kuvat ovat 60 x 40 senttimetrin kokoisia: Seisomme silmätysten aikuisen vuorigorillan kanssa. Giganttista, passiivisena istuvaa eläintä tuijottaa pieni poika taustan varjoista. Kun koulutoverit kävelivät gorillan ohitse nojautui hän lumottuna vasten eläintarhan lasiseinää.
Katsovatko haaveelliset silmät seikkailukirjoista ja King Kong -elokuvista tuttua, mytologisoitua gorillaa vai havaitseeko hän vangitun eläimen alistuneisuuden? Ehkä hän on nähnyt luontoelokuvan Dian Fosseystä ja Ruandan vuorigorilloista? Onko hän liian nuori tunnistaakseen gorillassa peilikuvan meistä ihmisistä?
Saksalainen Gerhard Schulz voitti Gorilla ja poika -kuvallaan sarjan Maailma käsissämme ja sai sillä myös tittelin Vuoden luontovalokuvaaja 2003.
Ihmisen väliintulo
Ensimmäistä kertaa kisan historiassa arvo myönnettiin valokuvalle, joka ei esitä luonnonvaraista elämää. Näin esteettiset ansiot ohittivat kilpailukriteerinä tähänastiset painotukset luonnonvaraisista oloista. Ihmisen väliintulo on esillä muissakin kilpailun 14 sarjassa enemmän kuin vuosikausiin.
Vuoden luontovalokuvaajan valinta tuntuu olevan tämän vuotisen tuomariston mielipiteenilmaisu luonnonvaraisten habitaattien vähenemisestä. Se tekee näkyväksi harmaan vyöhykkeen, joka on syntynyt villieläinten ja kulttuuriympäristön välimaastoon sekä lentoliput eksoottisiin luonnonpuistoihin ja kalliin kamerakaluston, jotka alan harrastajat hankkivat siinä missä ammattilaisetkin tullakseen huomatuksi kilvassa.
Hymyä valokuvista
Kuusamolainen luontovalokuvaaja Hannu Hautala, s.1941 onnistui ottamaan kantaa juuri tähän urbaanilla ja hauskalla haarapääskykuvallaan, joka voitti sarjan Kaupunki- ja puutarhaluonto.
Kannattaa huomata, että taajamaympäristössä kuvatussa pääskykuvassa on villejä ja vaikeasti hallittavia luontoelementtejä eri tavalla kuin esimerkiksi Schulzin eläintarhakuvassa.
Hautalan voittokuva osoittaa myös huumorin voiman. Vitsikkyys voi tuoda vapauttavaa vääntöä perinteiseen eläinkuvaukseen, mikä ei ole jäänyt huomaamatta liminkalaiselta Jari Peltomäeltä, jonka naurattava karhunpoika on näyttävästi näyttelyn alkuosassa.
Ylipäätään kuvasato todistaa, että digitaalikameraa ei juuri vielä käytetä. Sen sijaan SLR kameran laajakulma- ja zoom-objektiivit kuluvat kansainvälisten luontovalokuvaajien käsissä ja pian voi tulla ylitarjontaa kuvista, joissa aiheet ovat joko täysin kasvoilla tai sitten kaukaisina silhuetteina yleiskuvissa. Niin kauniita kuin ne ovatkin tahtovat ne sulkea luonnonvaraista elämää ylläpitävät habitaatit näyttelyn ulkopuolelle.
Virkistäviin poikkeuksiin kuuluu lietolainen Joonas Lahti, s.1995 metsokuvallaan, joka voitti sarjan 10-vuotiaat ja nuoremmat. Järjestäjät ovatkin reagoineet ilmiöön kiitettävästi liittäen kilpaan tänä vuonna Eläimet ympäristössään -sarjan.
Vuoden luontovalokuvaaja 2003 -näyttely heijastaa monessa mielessä Gerhard Schulzin valokuvaa Gorilla ja poika. Näyttely epäonnistuu siinä että Vuoden luontovalokuvaaja ei kuvaa luonnonvaraista elämää; toisaalta näyttely lanseeraa suurenmoisesti esteettisen kauneuden valokuvauksellisena tyylinä.
BBC:n Vuoden luontovalokuvaaja 2003 -kilpailun parhaimmisto luonnonhistorian museossa Lontoossa 18.4. 2004 saakka.