Yksinäisyys ei ole yksi, vaan sitä on montaa lajia.
Se on yhden hengen elämää, vaikka ihminen itse haluaisi olla osa yksi monista. Yksinäisyys on epäonnea, surullinen summa sattumia tai joskus ihan omaa syytä.
Ihmisten ympäröimänäkin voi olla yksinäinen. Silloin tunne syntyy näkymättömyydestä muiden silmissä, kaavamaisista tervehdyksistä ja sumeasta smalltalkista vailla oikeaa halua kuulla.
Näitä yksinäisyyden kokemuksia ei soisi kenellekään, ja silti niitä on enemmän kuin tarpeeksi.
Toisenlaisesta yksinolosta taas on huutava pula. Se on yksinäisyyttä, joka olisi ajoittain tarpeen aivan jokaiselle, vaikka se pelottaa monia jo pelkkänä ajatuksena.
Tämä yksinäisyys on hiljaisuutta hämärässä, mitättömyyttä myrskytuulessa ja surrealismia sankassa sumussa, kun kaikki tuttu menettää muotonsa ja käsitys maailmasta on koetuksella.
Se on häviävä hetki vuosimiljardien ikäisellä peruskalliolla ja askel tähtitaivaan valovuosien alla. Se näyttää, ettei aika kulje eteenpäin, vaan kiertää.
Yksinäisyys tässä muodossa opettaa ymmärtämään ja arvostamaan, laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja herkistää hyväksymään. Se auttaa näkemään itsestäänselvyyksien läpi ja kuulemaan muutakin kuin ääntä.
Puhun tietysti elämyksistä luonnossa silloin, kun ihminen on yksin omasta halustaan.
Järki haluaa lokeroida ja nimetä myös luonnon. Sen on tiedettävä syyt ja seuraukset. Sen on kirjattava, kuvattava ja todistettava.
Biologina tunnistan hyvin, mistä tässä on kyse ja miksi se on tärkeää. Mutta tunnistan myös sen, miten helposti järki vie liian pitkälle ja sivuuttaa sen, että luontosuhde on – tai sen tulisi olla – muutakin.
Kun kyse on kaikista aisteista, tiedosta ja tuntemattomuudesta, sisäisestä ja ulkoisesta, löytyy luontokokemuksille harvoin muita kuin vajavaisia sanoja.
Luontokokemus typistyy joukossa helposti järjelliseen tai yhteiseen. Se on hyvää ja kaunista, mutta tyytymällä vain siihen jää paljosta paitsi.
Kuten Yrjö Kokko kirjoitti: "Tieteen narkoosilla voi sammuttaa sydämen runon".
Siksi ihmisen on oltava varovainen.
Yritän itse pitää huolta siitä, että olen valtaosan luonnossa viettämästäni ajasta yksin.
Aikuiselämäni aikana olen saapastellut soiden keskelle sellaisina vuoden- ja vuorokaudenaikoina, ettei vastaantulevasta kaksijalkaisesta ole pienintäkään pelkoa. Olen painautunut syvälle ikimetsän sammalikkoon ja antanut tuulen viedä venettä silloinkin, kun sää on ollut monien mielestä luotaantyöntävä tai peräti vaarallinen.
Vuosikymmeniä olen myös hiipinyt jouluaaton vastaisena yönä yksin ja syvälle luonnon syliin.
Joskus se on tarkoittanut hopeaista kuunvaloa ja pehmeitä pakkashankia, joissa tähdet ovat tuikkineen niin pään yllä kuin jalkojen allakin. Yhä useammin vastassa on ollut melkein sysimustaa. Aina on silti ollut hyvä olla.
Uskonnottomalle perinne on tuonut vuoden pimeimpiin hetkiin ihmeellistä henkistä rauhaa. Tämän yksinäisyyden lahjan soisin mielelläni jouluna jokaiselle.