Asuin viime kesään asti mäenrinteessä Oulun kokoisen kaupungin lähiössä Britannian vyötäröllä.
Mäen laella kasvoi oman onnensa varassa puistometsä. Sitä harvennettiin kerran viidessä vuodessa ja sieltä kuului usein pöllön bassohuhuilu makuuhuoneeni avoimeen ikkunaan. Tunsin ihmetystä ja sanomatonta tyydytystä levätessäni pimeässä kodissani kuunnellen matalaa ja kesyttämätöntä ääntä.
Luonnonhistorian museon ja BBC Wildlife Magazinen järjestämä vuoden luontokuvaaja 2004 kilpailunäyttely uhkuu traagisempaa kauneutta kuin elämykseni lähiöluonnosta.
Kaksitoista aikuisten sarjaa, kolme lastensarjaa, kolme erityispalkintoa ja kaksi vuoden luontokuvaajan (juniori ja seniori) titteliä tuottivat yli 18 000 kuvaa 50 maasta, jotka huipentuivat yhdysvaltalaisen luontodokumenttien tekijän, Doug Perrinen, digitaalikameralla kuvattuun vedenalaisnäytelmään.
Öljynvihreässä vedessä pyörteilee kihisevä sardiinimassa, jonka alta kiertyy höyhenenkevyesti suunnaton australianhai.
Kun edellinen haikala syöksyy parven läpi kohti pintavaloa, tanssii sen seuralainen sardiinimassan varjoihin näennäisen julmasti hymyten. Molempien petojen hampaissa näkyvät piinallisen selvästi pikkukalojen päät silmiä myöten. Kuvareunalla erottuu ateriointiin liittyneen tonnikalan pyrstö.
Hai-aihe, solmittuna diagonaaliliikkeeseen ja jyrkkiin valööreihin, herättää meissä lähes takuuvarmasti pelon tunteita. Ne ovat tuttuja, jos ei nyt suoraan Kalevalasta, niin akvaariokala Nemo-animaatiosta ihmissyöjähai-elokuviin ja aina Herman Melvillen klassikkoromaaniin valkoisesta valaasta.
Tunteisiin vetoavat kulttuurimielikuvat yllyttävät katsomaan Perrinen haita kapeasti, tunteettomina tappajina, ja näkemään esimerkiksi delfiinit, jotka muutoin paimensivat tämän sardiiniparven syöntipalloksi, söpöinä seurakaloina.
Muussa tapauksessa voisimme katsoa luontoa Perrinen tavoin tunteista vapaana ja haita "taviksina", luonnon ravintoverkon osasina.
Voisimme arvostaa lajia dinosaurusten ajan selviytyjänä tai kokea hait sopusointuisina kuten saksalainen sukeltajavalokuvaaja Tobias Bernhard, josta tuli vuoden luontokuvaaja kolme vuotta sitten näkemyksellään turkoosia vettä halkovasta haista.
Perrine kertoo, että kuvaushetkellä sadan hain ryhmä ruokaili kiihkeästi törmäillen häneen ohi kiitäessään.
Voisi melkein luulla, että ollakseen suurenmoisia täytyy luontokuvien olla kuvattuja vaarallisissa paikoissa mittaamattoman luonnon keskellä ja että luontokuvaajan pitäisi vastaavasti olla jonkinlainen kesyttäjä ja haltuun ottaja.
Näyttelyn perusteella luontokuvauksen vähemmän tallattu reitti, niin sanotusti sokea piste, on kylä- ja kaupunkiluonnossa ja - paremman sanan puutteessa - lähiöluonnon ylevyydessä. Siihen vihjaa vahvasti kilvan sarja "urbaani- ja kaupunkiluonto", joka ei saanut yhtäkään voittajaa tai kunniamainintaa tänä vuonna.
Alueelle uskaltauduttiin kuitenkin valepuvussa, esimerkiksi belgialainen Bernard Castelein voittokuvallaan hoidetusta lehtimetsästä villisipulin kukinta-aikaan sarjassa "kasvien ylistys".
Ja sinne rohkeni hänen maamiehensä Kobe Van Looveren (Eric Hosking -palkinto) suurenmoisella sammakko-muotokuvallaan kuvaajan piha-altaassa.
Maininnan ansaitsee myös kouvolalaisen Ville Ritosen (voitto 10-vuotiaat ja nuoremmat sarjassa) oivaltava närhikuva, joka otettiin 30 kilometrin päässä Kouvolasta. Lähes kotireviirissä siis.
Sardiineja ahmivat hait valtamerten syvyyksissä ovat polttoainetta mielikuvillemme siinä missä luontokuvat ihmisjälkiä sisältävästä ympäristöstä. Kilpailuhan on avoin alan ammattilaisille ja harrastajille!
Eikä vähiten koska luonnonvarainen luonto hupenee koko ajan raakaa vauhtia. Esimerkiksi tänä syksynä Britannian luontolehdet pyysivät raportoimaan maan pöllöhavainnot heille, sillä pöllölinnut näyttävät olevan katoamassa jostain tuntemattomasta syystä.
Moraalisia kannanottoja ei juuri näy aikamme kuvataiteessa ja juuri siksi tarvitaan näyttelyitä, jotka elävöittävät aistejamme ja ajatuksiamme, jottemme unohtaisi, ja viime kädessä tekisi loppua luonnosta, mikä olisi moraalinen ja ekologinen tappio omalle lajillemme.
