Kirjoittaja on espoolainen kirjailija.
Luonnonsuojelulla on Suomessa vakaa ja tunnustettu asema. Pelkästään Suomen Luonnonsuojeluliitossa on kymmeniätuhansia jäseniä. Suojelijat ovat saavuttaneet kiistattomia voittoja, teollisuus on vähentänyt jätepäästöjään, luonto voi paremmin kuin vielä 1950- ja 1960-luvuilla. Se on hyvä.
Paha kyllä jalon luonnonsuojeluaatteen helmoihin on lyöttäytynyt kummallista ja vastuutonta väkeä. Öiset iskut turkistarhoihin saattavat tuntua jännittäviltä ja jotenkin rohkeilta, mutta lopulta niissä ei ole ollut kysymys reilusta turkiseläinten suojelusta, vaan riskittömästä seikkailusta, jossa yön turvin päästetään tarhaeläimiä häkeistään ja näin ne tuhotaan.
Häkkiketut ja -minkit eivät pärjää Suomen karussa luonnossa. Ne nääntyvät nälkään, niiden loppu on kurjempi kuin tarhurin nahoitustelineessä. Kettujen vapauttaminen hitaaseen kuolemaan ei auta tarhauksen ongelmien ratkaisussa. Se on inhimillisesti raakaa puuhaa, ajattelematonta, salakavalaa, tyhmää.
Suomen metsien suojelussa on viime vuosina esiintynyt toinen vastenmielinen joukko. Erityisesti Greenpeacen jotkut aktiivijäsenet ovat ryhtyneet mustaamaan suomalaista metsänhoitoa ja menneet niin pitkälle, että ovat matkustelleet pitkin Eurooppaa julistamassa suomalaisen metsänhoidon ja
-teollisuuden suuria syntejä.
On väitetty, että Suomessa hakataan surutta vanhoja metsiä, että ikihongikoita kaadetaan massatehtaitten raaka-aineiksi, ettei tällä menolla pian Suomessa ole jäljellä alkuperäistä metsäluontoa, vaan monitoimikoneet kaatavat arvokkaat luonnonmetsät teollisuuden raaka-aineiksi.
Suomeen on kutsuttu eurooppalaisia paperinostajia ja heille on näytetty hakkuuaukeita, joiden raiskioiden on kerrottu kuvaavan valtakunnan nykyistä metsätalouden surkeaa tilaa.
Kirjoitin taannoin suomalaisesta metsätyöstä kertovan historiateoksen. Sadan vuoden savotassa kerron metsätyön vaiheista 1800-luvun puolimaista pitkälle 1950-luvulle asti. Teoksesta käy selville, miten suomalainen metsänhoito ja hakkuut ovat muuttuneet sadassa vuodessa. Samalla se on kertomus suomalaisen metsätyömiehen, jätkän, ja hänen kylmäverisen hevosensa ankarasta elämästä Suomen saloilla menneinä aikoina.
Vielä sata vuotta sitten Suomen metsiä haaskattiin armotta. Vallalla oli niin sanottu harsintamenetelmä, jossa hakkuualoilta kaadettiin suuret tukkipuut ja muut, kitukasvuisemmat, jätettiin silleen. Vasta toisen maailmansodan jälkeen alettiin Suomessa hoitaa metsiä tehokkaasti. Nyt tulokset alkavat näkyä.
Varauksetta voi todeta, että olemme metsänhoidon mallimaa. Tätä eivät pitkin Eurooppaa matkustavat metsäaktiivit ymmärrä, eivät halua sitä käsittää, eivät tunnustaa. Se on oman pesän likaamista ja tahallista tosiasioiden vääristelyä.
Metsäekonomisti ja itsekin luonnonsuojelija Matti Palo kirjoitti taannoin Helsingin Sanomissa (HS 2.1.2005): "Jos metsätalouden kestävyyttä verrataan eri maiden kesken, niin on vaikea löytää toista maata, jossa metsätalouden voitaisiin osoittaa olevan Suomea kestävämmällä pohjalla."
Minuun otettiin viime syksynä yhteyttä Italiasta. Sikäläiset luonnonsuojelijat, italialaiset metsäaktiivit, pyysivät että allekirjoittaisin vetoomuksen, jonka mukaan suomalaista paperia ei enää pitäisi käyttää kirjapainoissa. Kirjailijana minulla olisi ollut kaiketi vaikutusvaltaa tässä asiassa.
Voi hitto! Ovatkohan saksalaiset, englantilaiset, ranskalaiset tai italialaiset ollenkaan tietoisia siitä, miten tehokkaasti ja luontoa parantaen Suomen metsiä todellisuudessa hoidetaan. Näissä maissa on hakattu omat metsät jo satoja vuosia sitten käytännössä kokonaan. Millä oikeudella he katsovat voivansa puuttua suomalaisten tärkeimpään elinkeinoon?
En tietenkään allekirjoittanut mokomaa kirjelmää. Sekin vain osoitti, millaista myyräntyötä jotkut metsäaktiivit ovat vuosien ajan selkämme takana harjoittaneet. Kysymys ei ole luonnonsuojelusta. Mieleen tulee pikemminkin maanpetos.
Liito-oravien elintilasta on järjestetty surkea näytelmä. Jotkut luontoaktivistit ovat hairahtuneet aatteensa palossa jopa niin, että ovat ripustelleet liito-oraville pönttöjä sellaisille alueille, joihin olisi ollut tarkoitus rakentaa ihmisasuntoja. Viime syksynä ympäristöoikeuden professori Vesa Majamaa sanoi, että liito-oravien pönttöjen tuominen kaavoitettavana olevalle alueelle on lähes sabotaasia.
Kun sitten pikkuorava asettuu pönttöön ja rupeaa papanoimaan, silloin kaavasta valitetaan ja kun liito-orava on uhanalainen laji, metsä suojellaan. Tällainen puuhastelu ei suojele liito-oravia, vaan vähentää koko luonnonsuojeluaatteen arvostusta.
Metsien merkitys Suomelle on elintärkeä. Matti Palon mukaan Suomella on vain puoli prosenttia maailman metsistä, mutta kymmenen prosenttia kaikkien metsäteollisuustuotteiden ja 25 prosenttia paino- ja kirjoituspapereiden
maailmanmarkkinoista. Silti puuvaramme ovat lisääntyneet neljänneksellä viimeisen puolen vuosisadan aikana.
Minulla on pieni metsätila Uudellamaalla. Olen rakentanut sinne kilometrin mittaisen luontopolun ja samalla suojellut koko metsän. Toivon hartaasti ettei yksikään Greenpeacen tai muun höhläjärjestön metsäaktiivi osu pienen Kuusilaaksoni maille. Sitä metsäni ei kestäisi, eivätkä hermot.