Luontokuvia kuulee joskus moitittavan tylsiksi, eikä väite nyt aivan tuulesta temmattu olekaan. Valokuva jostain elukasta seistä jököttämässä hangessa ei sytytä tavallisen tallaajan intohimoja laisinkaan, olkoonkin että bongaajan ihastus saattaa olla suuri.
Vääryyttä olisi kuitenkin julistaa koko luontokuvausmaailma tylsäksi. Nyt muutaman päivän Oulun kaupunginkirjastossa viipyvä Pohjoisen luontokuvaajien juhlanäyttely jo todistaa päinvastaista. Hieman yhdentekevän enemmistön seassa on useita helmiä asiaa harrastamattomankin makuun - kiinnostavia, vaikuttavia, moniulotteisia ja oivaltavia tunnelmapaloja.
Näyttelyn näkökulman luontoon voi jakaa karkeasti kahteen tapaan. Dokumentoiva lähestymistapa on toteava, ja kuvat esittelevät milloin mitäkin eläintä askareissaan, sen enempää tunteilematta.
Kuvaajan näkökulma ei juuri hetkahda olipa kyseessä sitten poro, tai ahma syömässä poroa. Liika kliinisyys johtaa paikoin tylsyyteen.
Toki dokumenttikuvillakin on omat hetkensä. Esimerkiksi Sauli Hervan Härmäkristallia, roimasti suurennettu kuva jääkiteistä, on jo verraten upea teos. Tosin kyseessä ei olekaan aivan puhtaasti dokumentoiva kuva.
Romantisoiva luontokuvasto taas ottaa subjektiivisesti kantaa luontoon, ja kun asian harrastajista on kyse, näkökulma on tietysti ihasteleva - eikä katsojalla ole hankaluuksia ihastella mukana. Näissä teoksissa on jo enemmän syvyyttä ja kuvaajan itseilmaisua, tarina kerrottavanaan.
Tylsiksi näitä romanttisia kuvia revontulista, erämaista ja utuisista jokiuomista ei voi moittia, olkoonkin että ihastelu lipsahtaa paikoin postikorttimaisuuden puolelle.
Jonnekin dokumentin ja romanttisen kuvan välimaastoon sijoittuva Erkki Vilpan Sinne meni , räpylän jäljet hiekkarannalla, on yksi näyttelyn oivaltavimmista ja hauskimmista teoksista.
Summa summarum: oivallus ja tarina eivät tee pahaa, luontokuvallekaan.