Ilma on täysin tyyni. Kävelen Sammaltunturin laataksella, Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja lämmin syyssää saa olon tuntumaan lähes kesäiseltä.
Puut ovat jo tiputtaneet lehtensä ja ruska vetää viimeisiään. Pian maisemaa verhoaa lumi.
Rinnesuolla on hiljaista, niin hiljaista että täytyy oikein pysähtyä kuuntelemaan. Hetken siinä saakin kivellä istua ja kahvia siemailla, ennen kuin jostain kuuluu ensimmäinen ääni. Kuukkeli siellä naukuu alempana kuusikossa.
Lempeässä syyspäivässä, komeiden maisemien keskellä kelpaa kulkea. Pallastuntureiden panoraama on pohjoisessa ja täällä Sammaltunturilla merkittyjen vaellusreittien ulkopuolella luonnonrauha on liki rikkumatonta. Voi kuulla omia ajatuksiaan.
Luonnonhiljaisuus ei oikeastaan ole puhdasta hiljaisuutta, vaan ennemminkin puiden havinaa, lintujen laulua ja purojen solinaa. Hiljaisimpinakin hetkinä luonto kuiskii aina jotain. Pitää vain osata pysähtyä ja kuunnella.
Useimmat luonnon äänet ovat luonteeltaan niin hiljaisia, että ne eivät häiritse, eikä niihin aina edes kiinnitä huomiota.
Hiljaisuuden ymmärtääkin usein vasta pienistä äänistä, kuten lehtien havinasta tai puron lirinästä.
Luonnonäänet ovat mitä rentouttavinta ja rauhoittavinta musiikkia, ja niitä jaksaa kuunnella aina.