Joulun alla haluamme, että maailma olisi hyvä meille kaikille. Mutta se ei ole. Vaikka nyt laskeudumme rauhan juhlaan, maailma ympärillä pyörii kuten muulloinkin sotineen ja muine kauhuineen.
Juuri tänä jouluna elämä tuntuu arvokkaammalta, mutta arvoituksellisemmalta kuin aikoihin. Kaksi asiaa tuijottaa meitä televisioruudusta ja lehtien otsikoista: Aasian katastrofi ja kansainvälinen elinkauppa. Kyllä, aivan eri asioita, mutta käsittämättömyydessään samanlaisia.
Aasian katastrofi satuttaa yhä raskaasti kaikkia. Uhrien omaisten surun syvyydellä ei ole pohjaa. Mutta kun se on saavutettu, voi jatkaa matkaa vain ylöspäin.
Kansainvälisessä elinkaupassa olemme sen sijaan pahuuden ytimessä. Sille voimme sentään tehdä jotain, luonnonvoimalle paljon vähemmän. Siksi keskityn nyt vain elinkauppaan.
Olin jo pitkään ajatellut ostaa tutulle nuorelle naiselle joululahjaksi Tiina Krohnin Kortti Recifestä -kirjan, mutta päivä päivältä idea alkoi tuntua yhä huonommalta. Vaikka kyse on kuinka fiktiivisestä romaanista, alkoi se tuntua liian todelta elinkauppauutisten rinnalla.
Kirjassa bisnesmiehet kaappaavat orpolapsia kaduilta, ruokkivat näitä ja leikittävätkin - ja lopulta nappaavat toisen, "tarpeettoman" munuaisen ja myyvät sen hyvällä voitolla rikkaalle, sairaalle ihmiselle. Inhimillinen pahuus kaikessa rajattomuudessaan on romaanin suuri aihe. Elinkauppa on vain sen yksi vastenmielinen ilmentymä.
Ihan oikeassa elämässä Manilan slummissa perheenisät myyvät toisen munuaisensa parista tuhannesta dollarista. Se vastaa kahden vuoden palkkaa, millä voi kustantaa lapsensa koulutuksen tai tehdä jotain muuta hyödyllistä ja välttämätöntä kuten ostaa ruokaa.
Vaikka ihminen periaatteessa selviää yhdellä munuaisella, yllätyksiä tulee epämääräisillä klinikoilla, mutta muutenkin. Psyyke alkaa joissain tapauksissa temppuilla ja tien päässä voi olla entistä köyhempi ja entistä yksinäisempi elämä.
Antropologi Nancy Scheper-Hughes tutki asiaa ja huomasi, että Manilassa ei juuri kukaan munuaisestaan luopunut saanut parannettua elämäänsä kuin hetkeksi. Köyhien rooli rikkaiden varaosien varastona näyttää valistuksesta huolimatta jatkuvan.
Tuo talouselämän ihannoima Kiina ei ole ihmisoikeuksien suhteen mallimaa, eikä kukaan sitä vakavasti yritä vakuuttaakaan.
Kiina on harjoittanut eettisesti erittäin epäilyttävää kauppaa teloitettujen vankien elimillä jo vuosikymmeniä. Huhut elinkaupasta on tähän asti jyrkästi kielletty, kunnes varaterveysministeri pari viikkoa sitten myönsi, että näin tapahtuu.
Se, joka haluaa päästä ihan pahuuden juurille, voi tutustua Amnesty Internationalin raporttiin. Sen mukaan kiinalaisten väite siitä, että vankien elinkauppaa käydään omaisten luvalla, on totta vain harvoin. Koska Kiinassa ruumiit lähes poikkeuksetta polttohaudataan, ei mahdollisia elinsiirtoja pystytä jälkikäteen todistamaan.
Ja huimaksi lopuksi: Amnestyn raporttien mukaan elinsiirtoja on tehty myös eläville vangeille. Yhtä lailla kuolemantuomioita on ajoitettu elinsiirtotarpeiden mukaan. Kun on ostaja ja vangin elin hänelle sopiva, on vangin kohtalo sinetöity.
Pahuutta on aina ollut ja tulee jossain määrin aina olemaankin. Karmeassa elinkaupassakin on tehty nyt siirto kohti parempaa, ainakin Kiinan tapauksessa.