Yksi vuorokausi. Sen verran kesti tänä syksynä pikkuvarpusilta huomata, että talviruokinta on aloitettu. Kaivoin siemensäkin varastosta lauantaina, ja jo sunnuntaina ensimmäinen pikkuvarpunen löysi paikalle.
Vuonna 2011 moni ei enää juurikaan noteeraa lajia, näkeehän noita. On kuitenkin häkellyttävää palauttaa mieliin, että vielä 1990-luvulla laji oli Pohjois-Pohjanmaalla perin harvinainen.
Esimerkiksi Oulussa laji nähtiin tyypillisesti vain puolessa kymmenessä paikassa vuodessa.
Hiljattain julkaistun kolmannen lintuatlaksen tulokset paljastavat, että pikkuvarpunen on yksi eniten runsastuneista ja uusia elinalueita vallanneista lintulajeista Suomessa parinkymmenen viime vuoden aikana.
Pikkuvarpunen käy esimerkkinä laajemmasta ilmiöstä: luonto muuttuu ja usein nopeasti. Lajit runsastuvat ja taantuvat, jopa katoavat kokonaan kuten kävi Liminganlahden kultasirkuille. Kokonaan uusiakin lajeja ilmaantuu, vaikkapa merimetso Perämerelle ja viiksitimali Perämeren rannoille.
Lintujen osalta muutokset tunnetaan hyvin, ja tämä on paljolti laajan harrastajajoukon ansiota. Lintuja ajatellessa voi erehtyä luulemaan, että Suomen luonnon muutoksista ollaan yleisemminkin perillä näin tarkkaan.
Ei olla. Lukuisissa eliöryhmissä voi tapahtua suuriakin mullistuksia emmekä tiedä niistä yhtään mitään.
Otetaan toinen esimerkki: Suomen ympäristökeskus tiedotti kuluvalla viikolla pistiäisten uhanalaisuustarkastelun tuloksista. Tietämys maamme pistiäisistä on viime vuosina lisääntynyt huomattavasti, mutta silti esimerkiksi uusia kätköpistiäisiä Suomesta löytyy yhä yli 30 lajia vuodessa.
Miten niiden kannat ovat kehittyneet vaikkapa sadan viime vuoden aikana? Tuskinpa kukaan sitä tietää.
Tiedepolitiikassa puhutaan usein soveltavan tutkimuksen ja innovaatioiden tärkeydestä, mutta luonnontieteissä ei voine liikaa korostaa perustutkimuksen merkitystä.
Biologiassa lajiston selvittäminen on vasta alkua. Jos luonnossa tapahtuvista muutoksista halutaan saada selkoa, pitää perehtyä lajikohtaisesti muun muassa elintapoihin, käyttäytymiseen ja fysiologiaan.
Tämä ei tapahdu hetkessä, vaan vaatii vuosien työn. Ei ole ihme, jos tutkijan mielessä silloin tällöin käy tutkimuksen rahoittamisen pitkäjänteisyys.
Ympäristön seurannoissa käytetään apuna paljon harrastajia. Tämä talkootyö jakaantuu kuitenkin sikäli epätasaisesti, että eri lajiryhmissä harrastajamäärät poikkeavat toisistaan huomattavasti.
Lajistonseurannan tarpeisiin kehitettyihin linnustolaskentoihin kykeneviä harrastajia on tuhansia, mutta monien hyönteis- tai sieniryhmien osalta edistyneet harrastajat lasketaan kymmenissä tai jopa kahden käden sormilla.
Sienitieteessä saattavat jonkin lajiryhmän kohdalla riittää yhdenkin käden sormet.
Jos nämä harvat harrastajat eivät saa apua yliopistolta tai ympäristöhallinnosta yksinkertaisiin, perustutkimuksen piiriin luettaviin ongelmiin, voi harrastus pian hiipua.
Esimerkiksi lajinmäärityksen varmistus tai museoaineistojen käyttömahdollisuus ovat palveluita, joista monen harrastajan kehittyminen alallaan on täysin riippuvaista.
Perustutkimusta tarvitaan toki myös soveltavan tutkimuksen ja innovaatioiden pohjaksi.
Toukokuussa Crafoord-palkinnon, sen Pikku-Nobeliksikin kutsutun, saaneen Ilkka Hanskin työ kelpaa todisteeksi. Täpläverkkoperhosen ekologian tutkiminen on laajentunut pirstoutuneissa elinympäristöissä elävien lajien tutkimukseen laajemmin. Tuloksia hyödynnetään muun muassa suojelualueiden suunnittelussa.