Kansainvälinen luontopaneeli IPBES julkaisi viime viikolla raportin luonnon monimuotoisuuden ja ekosysteemipalveluiden tilasta.
Raportti pohjusti Kolumbiassa parhaillaan meneillään olevaa paneelin kuudetta yleiskokousta, johon on kokoontunut yli 750 asiantuntijaa, tutkijaa ja päätöksentekijää eri puolilta maailmaa.
IPBES-paneelissa on jäsenenä 129 valtiota. Se arvioi luonnon monimuotoisuuden tilaa ja vastaa toiminnaltaan YK:n ilmastopaneelia IPCC:tä.
Miten monimuotoisuudella sitten menee? Kahdella sanalla: ei kehumista. Pidempiäkin vastauksia kysymykseen löytyy.
”Ihmisen aiheuttama elinympäristöjen heikennys uhkaa 3,2 miljardin ihmisen hyvinvointia, tappaa lajeja sukupuuttoon, voimistaa ilmastonmuutosta ja johtaa konflikteihin ja massapakolaisuuteen.”
Näin tiivisti asian tweettiinsä Suomen IPBES-delegaatioon kuuluva ekologian professori Janne Kotiaho Jyväskylän yliopistosta.
Kotiahon näkökulma on tärkeä: monimuotoisuuden kato ei ole vain luonnontieteilijän akateeminen huoli, vaan sillä voi olla huomattavia vaikutuksia ihmisten hyvinvointiin ja elinoloihin.
Se vertautuu suoraan ilmastonmuutoksen uhkaan, sillä myös ilmastonmuutoksen on arvioitu voivan johtaa hyvinvointimme laskuun, konflikteihin ja pakolaisuuteen.
Monimuotoisuuskriisi vertautuu ilmastonmuutokseen myös mittakaavaltaan: molemmat ovat valtavia uhkia.
Maailmankuulu ekologi Edward O. Wilson, jota kutsutaan biodiversiteetti-käsitteen isäksi, arvioi maaliskuussa Guardian-lehdessä ilmestyneessä kirjoituksessaan, että jos ihmisen toimien aikaansaama sukupuuttovauhti jatkuu nykyisellään, puolet nykyisin elävistä eliölajeista on kuollut sukupuuttoon tämän vuosisadan loppuun mennessä.
Se tarkoittaa miljoonia eliölajeja. Tällä hetkellä tunnetaan vajaa kaksi miljoonaa lajia, mutta yleisimmät arviot maapallon todellisesta lajimäärästä liikkuvat kymmenen miljoonan hujakoilla.
Wilson muistuttaa biodiversiteettikriisin eroavan ilmastonmuutoksen uhasta kuitenkin siten, että jokainen sukupuutto on lopullinen. Menetettyjä lajeja ei saada takaisin.
Osa uhanalaistuneista lajeista on jo vääjäämättä matkalla sukupuuttoon. Biologit käyttävät ilmiöstä termiä sukupuuttovelka.
Sukupuuttovelka tarkoittaa niiden lajien lukumäärää, jotka eivät vielä ole ehtineet alueelta kadota, mutta katoaminen on väistämättä edessä, ellei ympäristötekijöissä tapahdu muutosta lajien kannalta edullisempaan suuntaan.
Esimerkiksi osa vanhojen luonnontilaisten metsien lajeista tulee kuolemaan Suomesta sukupuuttoon, sillä tällaisia metsiä on niin vähän jäljellä, etteivät ne riitä ylläpitämään lajien populaatioita.
Toivoa sopii, että itärajan takana nämä lajit säilyvät ja voivat joskus levitä sieltä takaisin Suomeen.
Wilsonin lääke monimuotoisuuden katoon on raju: kaikissa elinympäristöissä maalla ja vesissä puolet pinta-alasta pitäisi jättää niin suojelluksi ja koskemattomaksi kuin mahdollista.
Tämän tavoitteen toteutuminen on kaukana tulevaisuudessa, kun itse kriisikään ei ole vielä noussut yleiseen keskusteluun ilmastonmuutoksen tavoin.
Sekin mahdollisuus on tietysti olemassa, että havahdumme ongelmaan nopeasti jonkin äkillisen ekokatastrofin myötä. Luulen, että moni valitsisi kuitenkin kivuttomamman vaihtoehdon.