Lähteet: Aulio, Olli: Suuri retkeilykirja ja Lainema, Matti ja Nurminen, Juha: Ultima Thule. Pohjoiset
löytöretket.
Kun nykyretkeilijä suunnistaa kartan ja kompassin, jopa satelliittien avulla, pysyi entisaikojen vaeltaja suunnassa luonnon merkkejä seuraamalla.
Minä sen sijaan tuijotan tyhjää rannettani ja tunnen kuinka kylmä kouraisee selkäpiihin. Kuljen tulosuuntaani. Varvikko hohtaa paljaana, tyhjänä.
Katselen kankaanlaitaa, sarasuota. Maisemassa ei ole mitään tuttua. Ja se karttakin jäi... Hieraisen vielä vaistomaisesti rannetta, jota marssikompassi remmeineen hetki sitten turvallisesti puristi. Kopeloin taskut. Pengon repun. Turhaan, kompassia ei löydy.
Muistelen seudun karttaa. Päätän, että minun on lähdettävä kohti etelää. Pyörittelen päätäni. Missä on etelä?
Etsin silmiini kekoja, kohottelen katsettani puihin; muurahaispesät ja yksinäisten petäjien pitemmät oksat ovat etelän puolella. Etelä on yllättävässä suunnassa. Hitsaan katseeni korkeaan kuusenpiikkiin ja lähden ylittämään suota. Rampsin aapaa, ja keskellä sen autiutta tunnen astuvani tuhat vuotta menneisyyteen. Olen viikinki, pohjanmies oudon meren ulapalla. Matkalla kotiin.
Kompassi yleistyi Euroopan merenkävijöiden keskuudessa 1300-luvulla. Sitä ennen suunnistus tapahtui luonnon merkkejä tarkkailemalla. Karttoja oli vain korvien välissä, ja usein hortoiltiin missä sattuu. Eksyillessä usein löytyivät parhaat paikat, kuten Newfoundland, viikinkien Viinimaa.
Pohjanmiehet tarkkailivat kaikkea, mitä meressä näkivät ja osasivat tehdä näkemänsä perusteella päätelmiä sijainnistaan. He seurasivat valaiden reittejä sekä panivat merkille, missä oli jäälauttoja ja ajopuita.
Merialueiden vesissä huomattiin värieroja: Golfvirran vesi on sinistä, Pohjanmeren vedessä on vihreänruskea värisävy. Norjalainen naparetkeilijä, Fridtjof Nansen uskoi taitavien purjehtijoiden pystyneen määrittämään sijaintiaan myös suuren punaisen meduusan esiintymistiheyden perusteella, joka myös vaihteli eri merialueilla.
Välillä kannatti nostaa katse taivaalle. Auringon korkeus ja tähtien asema antoivat pohjanmiehelle tärkeää tietoa. Tuliperäisellä alueella ja lintuvuorten lähellä viikingit ovat saattaneet määrittää sijaintiaan myös hajun avulla.
Kun on haettu jotain saarta tai maata, on saatettu ottaa lintuja mukaan laivaan. Kerrotaan että esimerkiksi kuuluisa viikinki, Floki Vilgerdarson otti mukaansa kolme korppia lähtiessään etsimään kiehtovaa saarta, josta käytettiin nimeä Lumimaa tai Gardarsholm. Kolmas ilmaan heitetty korppi lensi etsitylle saarelle, jolle Flokin mielestä sopi paremmin nimeksi Jääsaari, Islanti.
Selkeällä ilmalla on suunnistus saattanut luonnistua ilman kompassiakin. Myrskyn tai sumun koittaessa ovat pohjanmiehet olleet ukkosenjumala Torin armoilla. Huonon sään pitkittyessä oltiin paikasta tietämättömässä tilassa.
Kävelen jälleen metsässä. Suon ylityksen aikana mieleen kohosi nuorena luettua ja vanhana unohdettua luonnontietoutta. Sovellan muistista kaivautuneita oppeja kulkiessani.
Siinä on melkoinen kivenmurikka. Pysähdyn kuuntelemaan, mitä se minulle muistojeni äänellä kuiskiikaan. Ahaa. Jäkäläisellä puolella viittilöit etelään, ja sammalta olet kasvattanut kosteammalle otsallesi pohjoisen puolelle. Kiitos neuvoista!
Lopulta putkahdan tuttuun kohtaan metsätielle. Olen hortoillut kauas autosta.
Niin, suunta pitäisi määrittää aina useasta merkistä. Muurahaispesät ja petäjien pitkät oksat ovat todellisuudessa runkojen etelän ja lounaan puolella, eivät välttämättä suoraan etelässä. Ja näyttävät tiheässä metsässä, aukon laidoilla tai rinteillä usein mihin sattuu. Ne eivät hae etelää, vaan lämpöä ja valoa.
Ilta hämärtää. Kun tähdet syttyvät kävelen yhä. Näen Kassiopeian ja Otavan. Löydän niiden välistä myös Pohjantähden, erämaan kulkijoiden luotettavimman ystävän.