Maailmassa tarvitaan yhä enemmän energiaa, mineraaleja ja muita luonnonvaroja. Samanaikaisesti ihmisten tietoisuus ympäristöriskeistä kasvaa. Suomessa eletään juuri nyt keskellä tätä todellisuutta Kuusamossa, Kainuussa ja Lapissa, mutta opettaako Käylän Juomasuo, Talvivaara tai Sini Saarela mitään?
Globaalin väestönkasvun aiheuttamana luonnonvarojen tarpeen ja ihmisten ympäristötietoisuuden kasvun välillä on syvä ristiriita. Se on kuitenkin mahdollista ratkaista tutkimuksen, teknologian ja vuoropuhelun kautta.
Onko uusi Oulun yliopiston yhteyteen perustettava kaivos-ja vuorialan tiedekunta valmis ottamaan myös tämän haasteen vastaan? Vai näkeekö se kaivostoimnnan vain malmien etsintänä, rikastamisena ja muuna tekniikkana?
Voisiko ympäristötietoisuudesta ja yritysten yhteiskuntavastuusta rakentaa omaa kansainvälistä brändiä Oulun Mining Schoolin perustalle syntyvälle uudelle tiedekunnalle? Uskon, että hankkeella olisi myös kansainvälistä kysyntää.
Kaivostekniikka saa tiedekunnan ensimmäisen professuurin ja rikastustekniikka toisen professuurin. Kaivosala ei kuitenkaan ole pelkkää tekniikkaa, vaan yhä enemmän myös ympäristökiistoja ja niiden ratkaisemista.
Ympäri maailmaa, mutta myös omassa kotimaakunnassamme, on saatu jo esimakua siitä, mitä tapahtuu, jos paikallisväestön epäluottamus ja kritiikki törmäävät kaivosyhtiöiden toimintaa vastaan.
Mikään taho ei enää voi elää omassa eristäytyneessä ylhäisyydessään. Tämän ovat ymmärtäneet jo myös monet rahoittajat, jotka vaativat yrityksiltä yhä useammin sitoutumista avoimeen tiedottamiseen ja yhteiskuntavastuuseen.
Luonnonvarojen käytöstä on kysymys myös Sini Saarelan ja Greenpeacen käynnistämässä tärkeässä keskustelussa. Se on valitettavasti keskittynyt Sini Saarelaan ja siihen, minkälainen sankari Sini Saarela oikein on. Keskustelun seurauksena esimerkiksi arktinen alue on piirtynyt mielikuviimme Villinä Läntenä, jonne on rynnätty luonnonvarojen perään välittämättä alkuperäiskansojen oikeuksista ja kestävästä kehityksestä.
Kuva on väärä ja esimerkki mustavalkoisesta ajattelusta. Tuollainen, manikealaisuutena tunnettu asioihin suhtautuminen, on ikivanhaa. Maailmanuskontona manikealaisuus on jo hävinnyt, mutta maailma usein vieläkin selitetään Valon ja Pimeyden sekä Hyvän ja Pahan välisenä taisteluna. Kuusamossa on matkailuyrittäjä Jokke Kämäräisen mukaan (Koillissanomat 9.12) menty jopa niin pitkälle, että ihmisetkin on Kuusamossa karsinoitu hyviin ja pahoihin. Epäilenpä, että hyviä ovat luontoa puolustavat ja pahoja luonnonvaroja hyödyntävät. Näin mustavalkoinen asia tuskin sentään on.
Greenpeace -aktivismin rooli keskustelun herättäjänä on tärkeä, mutta vastavoimaa tässäkin tarvitaan: poliitikkojen pitäisi uskaltaa kertoa myös, mitä asioille todellisuudessa tapahtuu eikä vain vahvistaa vääriä mielikuvia. Näin saataisiin keskusteluun tarpeellista realismia ja vaihtoehtoehtoja. Oikeastaan arktisen alueen voisi nostaa esimerkiksi siitä, mitä kaikkea kansainvälisillä sopimuksilla js diplomatialla voidaan saada aikaan.
Suomikin voisi aidosti olla ylpeä omasta arktisesta historiastaan ja roolistaan. Suomella on myös upouusi arktinen strategia. Miksi asiasta on oltu niin hiljaa? Eikö media ole kiinnostunut?
Ei olisi ollut pahitteeksi, jos vaikkapa pääministeri olisi käyttänyt kesken kiivaan, Greenpeacen hallitseman keskustelun puheenvuoron ja kehunut Suomen ja miksei myös oman hallituksensa toimintaa ja uutta arktista strategiaa. Vähintäänkin aiheellista olisi ollut kuulla ympäristöministeri Niinistön kertaus Suomen arktisen strategian pääkohdista Sini Saarelan ”suitsutuksen” ohessa.
Suomen oma arktinen strategia lähtee siitä tosiasiasta, että muutokset arktisilla alueilla ovat nopeita. Ilmasto lämpenee nopeimmin juuri arktisilla alueilla. Tämä avaa uusia kuljetusreittejä sekä aarrearkun, jossa on rikkaita malmimineraaleja ja energialähteitä.
Vielä pari vuotta sitten arktisen alueen luonnonvarojen hyödyntäminen tuntui olevan aivan käden ulottuvilla. Viime vuodet ovat onneksi tuoneet keskusteluun realismia. Alueen rikkauksiin käsiksi pääsy on vaikeampaa kuin kuviteltiin ja sisältää suuria ympäristäriskejä. Lisäksi maailmanlaajuisiin energiaongelmiin on löytymässä liuskekaasun kaltaisia uusia, tosin väliaikaisia, ratkaisuja. Myös Afrikasta on löydetty lupaavia, uusia energiavaroja. Uusiutuvien energiamuotojen kehitys on ollut myös ennakoitua nopeampaa.
Suomi on siis ollut arktisen politiikan keskeinen kehittäjä. Arktinen politiikka alkoi kylmän sodan aikana vuonna 1987, kun ympäristöministeri Kaj Bärlund käynnisti arktisen ympäristön monitoroinnin (AMAP-ohjelma).
Varsinaista historiaa tehtiin kuitenkin vuonna 1991 Rovaniemellä, missä ympäristöministerien sekä ulkoministeriön kokouksessa käynnistyi toiminta Arktisen neuvoston perustamiseksi. Myös alkuperäiskansojen edustajat kutsuttiin tuolloin osallistumaan kokouksiin. Tuon kokouksen konkreettinen tulos oli arktisen ympäristön suojelustrategia, joka johti Ottawan julistukseen ja Arktisen neuvoston perustamiseen. Arktisesta neuvostossa onkin tullut yhä merkittävämpi toimija, jonka rooli on koko ajan kasvamassa.
Kirjoittaja on oululainen europarlamentaarikko (sd.).