Jos olisin parantumattomasti ja vakavasti sairas, kärsisin sietämättömistä kivuista eikä minulle enää olisi elämänjanoa, toivoisin, että voisin tulla avustetuksi päästä pois. Siis, jos se olisi meillä Suomessa mahdollista.
Hankalampi ajatus on niin päin, jos tilanne olisi yhtä toivoton jonkun läheiseni kohdalla ja hän pyytäisi minua avustamaan päästäkseen pois.
Auttaisinko, jos se olisi mahdollista? Vai ajattelisinko, että entä jos hänen kohdallaan tapahtuu ihme ja hän voi toipua sairaudestaan? Voisinko jättää tuota ihmettä odottamatta? Toisaalta, voisinko olla rakasta ihmistä auttamatta?
Eutanasia, armokuolema tai hyvä kuolema, kuten sanan käännös kreikan kielestä kuuluu, puhuttaa. Viimeksi asia nousi esille, kun Terhokodin johtaja Juha Hänninen julkaisi kirjan eutanasian puolesta. Saattohoitoon erikoistunut ylilääkäri Hänninen sanoo työssään nähneensä niin monta hankalaa kuolemaa, että hänen käsityksensä kuolinavun antamisesta kärsivälle on muuttunut.
Hännisen mukaan kuolevalla on oikeus saada apua, ensisijaisesti kipuja lievittävää, viime kädessä kuolemaa avustavaa.
Kuolema on ihmiskunnalle yhä mysteeri. Siinä mielessä selvittämätön asia, että kukaan kuollut ei ole todistettavasti ja tieteellisesti tullut kertomaan mihin on mennyt ja millaista ”elämä” kuoleman jälkeen on.
Lääketieteellisesti kuolema on yksinkertainen: elintoiminnot lakkaavat pysyvästi ja ihmisen biologinen elämä päättyy.
Kuolema mystifioituu hengellisissä uskomuksissa, joita riittää. Puhutaan ihmisen sielusta, jota lääketieteellinen kuolema ei tapa.
Juuri kuoleman peruuttamattomuus yhdistettynä hengellisiin uskomuksiin, tekee kuolemasta vaikean käsitellä.
Ei siis ihme, että keskustelu eutanasian ympärillä velloo laidasta laitaan. Osa vastustaa ajatusta henkeen ja vereen, osa puhuu eutanasian puolesta.
Aamulehden viime maaliskuussa teettämän kyselyn mukaan 77 prosenttia suomalaista olisi valmis hyväksymään armokuoleman siinä tapauksessa, jos parantumattomasti sairas sitä itse haluaisi. Miltei samoihin prosentteihin ylsi MTV3:n samasta aiheesta tekemä kysely toukokuussa.
Kuolemasta pitää pystyä puhumaan ilman ylimääräistä paatosta. Kuolema on meillä jokaisella joskus edessämme. Kaikki toivovat rauhallista, kivutonta ja nopeaa lähtöä. Kuolemaa, jota ei tarvitse odottaa. Luonnollista kuolemaa.
Kuolema on kuitenkin arvaamaton ja harvoin kaunis. Sitä on todellisuus. Luonnollinen kuolema on lähes mahdottomuus.
Nykyaikainen lääketiede tekee kaikkensa vastustaakseen kuolemaa. Lääkärien ja hoitajien etiikka vaatii, että ihmistä hoidetaan niin hyvin kuin mahdollista.
Lääketieteen kehittyminen huimin harppauksen on jo aikapäiviä sitten tehnyt tyhjäksi uskon siitä, että joku ylempi taho päättää päiviemme määrän.
Emme tietenkään voi tietää, kuka meistä joutuu onnettomuuteen tai sairastuu vakavasti, mutta sen tiedämme, että kuka tahansa hädän keskellä saa kaiken mahdollisen hoitavan avun kaikkialla siellä, missä sivistys on saanut jalansijaa.
Ihminen voi siis jatkaa päiviensä määrää, joskus aivan kohtuuttomastikin ottaen huomioon ihmisen kärsimykset.
Kuoleman apulaiseksi, varsinkaan tuolla nimellä, kukaan ei halua. Joissakin tapauksissa kuolema on kuitenkin ilman muuta helpotus, suuri toive, johon ihmiselle pitäisi olla oikeus siinä missä hyvään hoitoonkin. Kivuliaan, pitkitetyn kuoleman vaihtoehtona tulee olla mahdollisuus armeliaaseen kuolemaan, ilman syytöksiä murhasta.
Armokuolema on viimeinen vaihtoehto, kuolevan itsensä oma tahto, jota tulee kunnioittaa.