15-vuotias tyttäreni kysyi, mikä summittaisesti ihmisiä tappamaan ryhtyviä nuoria miehiä vaivaa.
Tiedossani toki on, että nuori ihmisuros voi olla ilman sopivaa ohjausta ja hallintaa, puhumattakaan tieten kannustettuna, luomakunnan vaarallisin eläin.
Mutta viime vuosien valitettavan toistuvien ja selittämättömien murhenäytelmien jälkeen on voimattomana myönnettävä, etten tiedä.
Nuoruudessani ei tapahtunut mitään Vantaan Myyrmannin pommi-iskun, Jokelan ja Kauhajoen koulusurmien tai Hyvinkään summittaisen ammuskelun kaltaista. Nuorten urosten turhautumiset ja riidat ratkaistiin ihan vaan typerästi, mutta jollain tavalla tervehenkisesti tappelemalla.
Jotain nykymaailmassa on menossa nyt perusteellisen pahasti vikaan. Mitä pojillemme tässä maailman onnellisimmassa maassa tehdään ja on tehty, että jälki on tällaista? Tai mitä on jäänyt ja jää tekemättä?
Surullisten tapausten yhteydessä kuulee usein puhuttavan ”hyvistä” ja ”tavallisista” perheistä, joissa ei ole taloudellista ahdinkoa. Taloudellisesta syrjäytymisestä ei siis ole kyse .
Mutta vakavasta henkisestä syrjäytymisestä nämä silmitöntä kuolemaa kylväneet poikaparat ovat varmasti kärsineet. Ja pelkään, että näitä tikittäviä pommeja on keskuudessamme lisää.
Naiivia ehkä, mutta sopertelen tytölle, että näille henkisesti syrjäytyneille pojille olisi pitänyt kotona lausua – ja eritoten näyttää – että ”rakastan sinua, huomaan sinut ja sinä olet tärkeä, hieno poika”.
Mistä niin monien kotien kylmyys ja tunneköyhyys johtuu?
Menikö jotakin pitkäksi aikaa tai pysyvästi rikki, kun maaseudun sosiaalisessa ja huolehtivassa ympäristössä kasvaneet ihmiset survottiin 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla kaupunkien kylmiin ja kolkkoihin betonilähiöihin?
Kaikuuko sodassa särkyneiden isien särkynyt viesti vielä nykykodeissakin? Miksi meillä edelleen, miespolvesta toiseen, mennään leuka rinnassa mykkänä tuulta ja tuiskua päin, vaikka kivestä läpi?
Hoetaan mennessä perkelettä ja saatanaa ja juodaan viinaa päälle.
Sosiaaliset taidot opitaan kotona, turvallisessa ja rakastavassa ilmapiirissä. Kotona käsitellään onnistumiset ja pettymykset, joita kaikille tulee. Kotona opitaan empatia ja hallitsemaan ja käsittelemään tunteet, joita pojillakin tietenkin on.
Välittämistä ja kasvatusta ei voi sälyttää päiväkodeille, kouluille ja urheiluseuroille. Niitä on oltava kotona ja saatavissa.
Miksi välittämistä ja huolenpitoa ei kaikissa kodeissa synny luonnostaan? Mistä sitä tähän hätään erityisesti isille voidaan ammentaa, jos sitä ei edellisiltäkään miespolvilta syystä tai toisesta saatu?
Jos nuorukainen heitetään kaltaistensa joukkoon ilman kotona saatuja sosiaalisia taitoja, ympäristö voi olla hänelle todella julma. Keinoton poikapolo kokee itsensä nöyryytetyksi kerta toisensa jälkeen, eikä hänellä ole taitoja selviytyä. Lopulta mitta voi tulla täyteen.
Ja sosiaalisesti vajaalle pojalle tyttöjen lähestyminen on pettymyksen, häpeän ja torjutuksi tulemisen pelossa aivan toivoton hanke. Silloinkin poloisen pojan mielen solmu kiristyy.
Mitä väkivaltaiset tietokonepelit saavat aikaiseksi valmiiksi murtuneessa mielessä?
Peleissähän voi tappaa niin paljon kuin haluaa, eikä pelkästään uhkaaviksi tehdyillä virtuaalisilla uhreilla ole äitejä, isiä, perheitä eikä lapsia.
Voiko se olla niin, että rakkautta ja empatiaa vailla kasvanut poika alkaa kuvitella, että oikeassa elämässäkin saa lisää kasvottomia ja nimettömiä uhreja – ja itselleen uuden, ehomman elämän – klikkaamalla ”play again” -painiketta?
Vastausta vaille jäävien kysymysten keskellä on jotenkin huojentavaa, että minulla on tyttäriä. Huojentavaa minulle, ja luultavasti tyttärille.