Me suomalaiset hämmennyimme keväällä kahdesti. Stora Enson päätös ajaa alas kannattava tehdas Kemijärvellä ja Nokian päätös siirtää toimiva tuotantolaitos Saksasta Romaniaan aktivoivat kansalaismielipidettä tuntuvasti. Ilmassa oli jotain uutta ja ikävää, uudenlainen tapa hahmottaa työn, tuotannon ja tulevaisuuden kolmikantaa. Työmarkkinoiden suuri murros heijasti nyt toisenlaista yhteiskunnallista todellisuutta, kuin mihin 2000-luvun hyvinä varhaisvuosina olimme tottuneet.
Luokat, omistajat ja työntekijät ovat jälleen piirtyneet esiin työelämässä. Tuloerot kasvavat samalla kun omistajavetoisuus on lisääntynyt. Varallisuus jakautuu entistä epätasa-arvoisemmin, ja työmarkkinoilla käydään läpi suurta murrosta. Yhtäkkiä on tilaus uudelle luokkapuheelle. Muutos on huomattava pitkän hiljaisuuden jälkeen. Juppiaikakaudella eli 1980-luvulla keskustelu yhteiskuntaluokista hiipui eikä seuraavan vuosikymmenen lamakaan sitä elvyttänyt. Olimme kaikki liukuneet tai liukumassa huolettomaan keskiluokkaan; elimme suurta illuusiota tasa-arvoisesta ja demokraattisesta Suomesta.
Puhe hyvinvointiyhteiskunnasta hämärsi rajoja. Nyt kaikki on toisin -- tulo- ja varallisuuserot ovat rävähtäneet silmille. Työelämässä omistajien rooli on kasvanut. On syntynyt omalaatuinen kansallinen ristiriita. Saamme kuulla, että maamme on vauraampi kuin koskaan aikaisemmin. Samalla köyhyyttä on aiempaa enemmän, ja se on toisenlaista kuin olemme tottuneet. Miten tässä näin kävi? Eikö luokka-Suomen purku saatu päätökseen jo aikaa sitten?
Kertomus luokattomasta Suomesta on vahva myytti, jolla on historialliset juurensa. Hyvinvointivaltion rakentamiseen liittyi vahva sosiaalinen perusvire: oli purettava sääty- ja luokkajärjestelmä ja tuettava sosiaalista liikkuvuutta. Jo ensimmäinen suomenkielinen romaani, Aleksis Kiven Seitsemän veljestä (1870) oli "happy end"
-henkinen luokkaretkikuvaus. Kiven tarina oppiherroja vastaan kapinoivista kansanmiehistä on vakiintunut kansalliseksi perusmyytiksi. Isättömät ja äidittömät veljekset edustivat -- lopulta -- halua edistykseen ja sivistykseen.
Kun Suomi myöhemmin, toisen maailmansodan jälkeen kaupungistui ja lähti liikkeelle, koulutuskysymys oli avainsana. Koulun uudistaminen oli nostettu politiikan kärkeen jo itsenäistymisen jälkeen ja luokkanäkökulma oli vahva. Puhuttiin kansanvaltaisen yhteiskunnan kansanvaltaisesta koulusta. Yhtenäiskoulua puolustettiin vetoamalla tasa-arvoon ja ihmisoikeuksiin. Pedagogiikan tavoitteeksi tuli tuottaa aktiivinen, luokkataustastaan vapautunut kansalainen.
Ajan sosiologinen muoti-ilmaisu liittyi (muistatteko 60-luvun?) yhteiskunnallisten ristiriitojen säätelyyn. Sen kautta uskottiin tuotettavan kansallista eheytystä ja demokratiaa sekä tasa-arvoa. Samasta lähtökohdista ponnistettiin uudistamaan korkeakouluja. Muutokselle pohjaa loivat maan sisäinen muuttoliike ja kansantalouden ripeä muutos. Aluepolitiikka ja koulutuksellinen tasa-arvo yhdistettiin ja sivistyspääomalla oli kysyntää. Muutamassa vuosikymmenessä korkeimmasta opetuksesta jalostettiin uusi, luokkaretkeen notkeaksi taipuva monitoimiväylä.
Koulutusuudistukset edustivat aikansa kulttuuri- ja luokkavallankumousta. Vanha sääty-Suomi modernisoitiin kertaheitolla 1970-luvulla, kun peruskoulut ajettiin sisään kuntiin. Maalla ja kirkonkylissä uudistus toteutui helposti, suuremmissa kaupungeissa käytiin tiukempaa vääntöä. Pääasia saavutettiin eli suomalaiset saatettiin liikkeeseen, irtiottoon sosiaalisesta ja kulttuurisesta taustastaan. Parempi tulevaisuus tuli merkitsemään nousua keskiluokkaan ja yhteiskunnan keskiluokkaistumista.
Koulutus on edelleen avainasemassa, kun pohditaan tulevaisuuden sosiaalista ja kulttuurista järjestystä. Luokat eivät katoa yhteiskunnasta kulumallakaan; se sijaan puhe luokista on muuttunut. Suomalainen luokkatutkimus on ollut latautunutta; erityisesti sosiologia on synnyttänyt jännitteitä ympärilleen. Tutkimus on usein yhdistetty vasemmistolaiseen politiikkaan. Tämä lähtökohta on muuttunut, pohtii Turun yliopiston sosiologian professori Harri Melin (Ekonomi 4/2008). Nyt luokalla viitataan modernin yhteiskunnan sisäisiin jakoihin "ilman sen suurempia poliittisia intohimoja".
Aikamme nuoremmat luokkatutkijat korostavat Melinin lailla sitä, että puhe luokista on tänään monimutkaistunut. Luokka on menettänyt merkityksenä hallitsevana elämänkokemuksena. Melinin mukaan pikemmin tulisi puhua yhteiskunnallisesta kokemuksesta. Sosiaalisen taustan rinnalla vaikuttavat globaalit haasteet, ympäristöasiat, sukupolvi, sukupuoli ja etninen lähtökohta. Kokemus maailmasta on moniulotteisempi, ristiriitaisempi.
Perinteinen savupiipputeollisuus ja siihen sitoutuneet luokat ovat historiaa. Nykyinen työväenluokkaisuus tuotetaan teollisten ja palvelualojen matalapalkkaisessa ja usein naisvaltaisessa yhteisössä. Globaalisuus korostuu. Perinteiset työväenluokat muodostuvat nyt Euroopan ulkopuolella, esimerkiksi Kiinassa ja Intiassa. Meillä Suomessa koulutuksen luokkaluonne on kuin varkain palannut takaoven kautta sisään. Pärjääminen opintiellä edellyttää teoriapainotteisuutta ja lukuhaluja, siis sosiaalista pääomaa. Kodin merkitys korostuu -- jälleen!