Kirjoittaja on Helsingin yliopiston
Suomen ja Pohjoismaiden historian
professori.
Miten oikeastaan pitäisi suhtautua kaikkialta tulviviin tietoihin uudenlaisen superrikkaiden kastin synnnystä ja jyrkästä luokkaerojen kasvusta? Eikö kehitys ole pelkästään hyödyksi kaikille, jos muutamien rikastuminen merkitsee samalla suurten joukkojen vaurastumista ja köyhyyden vähenemistä?
Näinhän on käynyt esimerkiksi Kiinassa. Yritteliäisyyden ja globalisaation kehräämä vauraus on siellä väkevä todistus kapitalismin uskomattomasta luomisvoimasta. Se on nostanut ryysyistä rikkauksiin miljoonia kiinalaisia. Samalla miljardöörikastin alapuolelle on muodostunut laaja hyvintoimeentulevien keskiluokka, joka kulutustottumuksissaan vetää vertoja länsimaisille luokkatovereilleen.
Sama tarina hiukan eri muodoin on nähty muualla Aasiassa ja naapurissamme Venäjällä. "Rosvokapitalistikseksi" kutsuttu siirtymä kommunistisesta komentotaloudesta loi Venäjällä joukon rahaoligarkkeja, jotka nyt ostelevat brittiläisiä jalkapalloseuroja huvikseen ja harrastuksekseen.
Mutta järjestelmämuutos johti Venäjälläkin ostovoimaisen keskiluokan nousuun, minkä seuraukset näkyvät myönteisinä myös Suomessa. Itse asiassa, Venäjästä voi vielä tulla meille samanlainen El Dorado kuin se oli 1800-luvun liikemiehille, jotka hankkivat siellä omaisuuksia, ja upseereille, joille avautui keisarillisen suurvalta-armeijan palveluksessa huikaisevia uranäkymiä. Itäsuomalaiselle rahvaallekin Pietari oli houkuttelempi kuin Amerikka.
Kehityskulku kaikkiaan kulkee samoja polkuja kuin nykyaikaisen teollisuuskapitalismin läpimurto teki edistyneemmissä osissa maailmaa 1800-luvulla. Amerikkalaiset eivät turhaan kutsuneet öljyimperiumin pystyttänyttä John Rockefelleria, rautatiepohatta Cornelius Vanderbildtia ja terästrustin luonutta J. P.Morgania "rosvoparoneiksi", niin satumaisia omaisuuksia nämä suurliikemiehet loivat niin epäillyttävin keinoin. Kyynikot väittävätkin, että ainoa tahraton tai laillinen tapa tulla rikkaaksi on periä omaisuus, mutta se tunnetusti onnistuu vain oikeaan perheeseen syntyneelle ja silloinkin ilman omia ansioita.
Meillä vastaava industrialismin läpimurto 1800-1900-luvun taitteessa kohotti esiin uuden yrittäjä- ja liikemieskerrostuman: Serlachiuksen, Ahlströmin ja Rosenlewin teollisuusdynastiat sekä monet muut. Ja aivan kuten Englannissa, Yhdysvalloissa ja Saksassa tai Ruotsissa, uuden yrittäjä- ja industrialistiluokan johtama taloudellinen toimeliaisuus synnytti kasvua ja vaurautta, joka asteittain levisi laajalti yhteiskuntaan ja loi suurille kansanjoukoille tilaisuuksia kivuta ylös kurjuudesta sosiaalisen nousun tielle.
Tällainen kapitalismin luomisvoiman ylistys herättää epäilemättä vastaväitteitä. Entä ne 700 miljoonaa rutiköyhää ja riistettyä kiinalaista, joille ei näy toivoa keskiluokkaisesta hyvinvoinnista? Entä Afrikka, entä maailman rikkaimman maan Yhdysvaltain kymmenet miljoonat köyhät tai entä omat syrjäytyneemme?
Kolkko mutta silti päteväksi todistettu vastaus kuuluu: maailma ei ole koskaan valmis, köyhät meillä ovat aina keskuudessamme, mutta silti se sama vapaan yritteliäisyyden, uuteen tarttumisen ja kasvun dynamiikka, joka nosti aikanaan amerikkalaiset, länsieurooppalaiset, suomalaiset ja nyt jo parisataa miljoonaa kiinalaista keskiluokkaiseen hyvinvointiin, vetää mukanaan myös loput kiinalaiset ja koko Afrikankin nousuun.
Tämä on globalisaation suuri siunaus - samalla kun sen kauhistuttava nurja puoli on, että luonto tuskin kestää huimaa talouskasvua, joka tekee pian koko maailmasta asfaltoituja, ruuhkien täyttämiä moottoriteitä.
Vakava kysymys on myös, kestääkö yhteiskuntamoraali särkymättä uudenlaisen superrikkaiden kastin.
Esimerkiksi Britanniassa, jossa on totuttu räikeisiin tulo-, luokka- ja säätyeroihin toisin kuin 1900-luvun jälkipuolen Pohjoismaissa, ollaan tästä huolissaan. Uusimpien tietojen mukaan rikkain 10 prosenttia väestöstä omistaa siellä jo yli puolet kansakunnan vauraudesta ja rikkain sadasosa yksin 21 prosenttia. Ja samalla kun keskiluokkaiset ammattilaiset saavat tyytyä parin prosentin palkkojenkorotuksiin ja kiristyvään verotukseen, suurfirmojen johtoporras ja pankkiirit nostavat satojen miljoonien puntien bonuksia; Lontoon Cityssä "lihavat kissat" - runsaskätisesti palkitut pankkiirit - ansaitsevat jo 100 kertaa enemän kuin keskivertotyöntekijät. Yhdysvalloissa puolestaan 500 suurimman yrityksen ylin johto tienaa 364 kertaa enemmän kuin keskiarvotyöläinen.
Näin suuria tuloeroja ovat pitäneet turmiollisina kymmenkertaisia eroja suositelleet antiikin ajattelijat, uuden ajan alun yhteiskuntafisofit ja jopa monet niistä nykyään nauttivat superrikkaat.
Kuilua syventää edelleen rikkaiden ja rikkauksien olematon verotus, johon kilpailu pääomista ja työpaikoista on johtanut tasa-arvoon muutoin uskovassa läntisessa maailmassakin. Amerikkalainen sijoittaja Warren Buffett onkin arvostellut amerikkalaista verotusta siitä, että se sallii hänen - siis maailman kolmanneksi rikkaimman ihmisen - maksaa vähemmän veroja kuin hänen sihteerinsä. Suurpääomien verovapaus, veronkierto tai muita oleellisesti alempi verotus uhkaavat epäoikeudenmukaisuudessaan murentaa keskiluokkaista työmoraalia ja rapauttavat aiemmin vakaiksi kuviteltujen yhteiskuntia koossapitäviä rakenteita.
Vapaa kapitalismi kaivaa taas kerran hautaa itselleen, eikä se ole koskaan tiennyt hyvää tavalliselle kansalle.