Opetushallituksen ohje luokkaretkien maksuista ei ratkaise peruspulmaa. On vahinko, jos koulut karsivat elämyksellisimmän osan opetuksestaan.
Koulujen retket ja leirit ovat aina olleet lasten ja nuorten kouluvuosien todellisia kohokohtia. Sen voivat vahvistaa kouluajan jo kauan sitten taakse jättäneetkin. Retket tuovat vaihtelua arkeen, antavat elämyksiä, luovat muistoja ja ovat varmasti kasvatusta parhaasta päästä: ne laajentavat oppilaan kuvaa kotimaastaan ja usein muistakin maista ja kulttuureista. Retkistä on ehtinyt tulla pysyvä ja tärkeä koulunkäynnin osa.
Koulujen retkiä on rahoitettu eri tavoin. Käynnit lähikohteissa ovat usein olleet ilmaisia, mutta niitäkin varten oppilaiden kotoa on pyydetty joskus muutaman euron summia. Kauemmaksi suuntautuvista ja monen päivän matkoista oppilaat vanhempineen ovat sen sijaan joutuneet maksamaan useimmiten paljon enemmän. Yleensä rahaa on kerätty erilaisin talkoin, joissa sekä lapset että vanhemmat ovat olleet mukana. Ne, jotka eivät ole voineet tai halunneet osallistua talkoisiin, ovat maksaneet suoraan oman osuutensa matkan hinnasta. Niille oppilaille, jotka eivät ole halunneet tai voineet lähteä retkille, on järjestetty kouluilla toimintaa.
Pääpiirteissään menettely on toiminut hyvin. Torstaina käytännöstä tuli opetushallituksen uuden ohjeen vuoksi kerralla ongelmallinen. Keskusvirasto linjasi, että opetukseen kuuluvista retkistä ei saa aiheutua oppilaille kustannuksia, vaan koulujen ylläpitäjien tulee osoittaa resurssit niitä varten. Ohje oli varmaan helppo tehdä, mutta sitä on vaikea toteuttaa käytännössä.
Opetushallituksen linjauksessa on sinänsä pitävä pohja. Oikeus maksuttomaan opetukseen nojaa suoraan perustuslakiin. Tämän perusteella opetushallitus katsoo, että jokaisella oppilaalla on oikeus osallistua retkeen riippumatta siitä, onko hän tai hänen vanhempansa olleet rahankeruussa mukana.
Kaikkien kouluille jäävien kohdalla kyse ei ole ollut rahan puutteesta, sillä kaikki oppilaat eivät yksinkertaisesti retkille halua lähteä. Joillekin lähdön esteenä on ollut myös matkan hinta. Tämä on tullut esille etenkin ulkomaanmatkojen kohdalla. Tämä on kieltämättä eriarvoistanut oppilaita.
Se, mitä opetushallituksen ohjeesta nyt seuraa, riippuu sekä kouluista että lasten vanhemmista. Suurena uhkana on, että leirit ja matkat vähenevät, ja siten elämyksellisin opetuksen osa kuihtuu. Koulujen ja kuntien rahoilla tuskin järjestetään samanlaisia retkiä ja leirejä kuin on tähän asti tehty. Sopii tietysti toivoa, että opetusbudjetteja voitaisiin kasvattaa, mutta useimmissa kunnissa tarve on päin vastoin karsia niitä.
Vanhemmat ja oppilaat voivat opetushallituksen mukaan edelleenkin myös kerätä rahaa talkoilla tai suoraan maksaen, mutta ongelmaksi tulee se, jos ja kun osa retkille osallistuvista oppilaista vanhempineen ei niihin halua tai voi näin tehdä. Keskusviraston ohjeen vuoksi osallistuminen kustannuksiin todennäköisesti laskee. Luokkien opettajien ja vanhempaintoimikuntien voi siksi olettaa joutuvan kiperiin tilanteisiin miettiessään, miten retkien kustannukset jaetaan. Niissä koulun ja kotien sekä vanhempien keskinäiset välit joutuvat varmasti koetukselle.
On toivottavaa, että neuvottelukykyä ja joustavuutta löytyy niin opettajien kuin kotienkin puolelta. On ilmeinen vaara, että osa vanhemmista nyt kieltäytyy retkien rahoittamisesta periaatesyistä. Pesuveden mukana menee silloin lasten paras, jonka pitäisi olla sekä koulujen että kotien tavoitteissa päällimmäisenä.