Lumisen ja jyrkän männikkörinteen siimeksestä singahtaa hangelle harmaa karvapallo, sitten toinen ja kolmas. Kinoksia vasten erottuu ensin nelijalkainen vartalo, pian myös punainen naama. Kolmikko loikkii kohti laaksonpohjassa höyryävää vesiallasta ja pulahtaa sitten ilmeisen tottuneesti kylpyyn.
Maailman pohjoisimnat apinat japaninmakakit viettävät taas kerran talvea elinpiirinsä ankarimmilla rajaseuduilla. Noin kilometrin korkeudella merenpinnasta sijaitseva Jigokudani Yaen-koenin luonnonpuisto Naganon vuoriston syrjäkolkilla on testipaikka, jossa punnitaan talvi talvelta ovatko ne sittenkin ylittäneet äärirajansa.
Oppivaisimpiin apinalajeihin kuuluvat japaninmakakit eli lumiapinat ovat kehittäneet monia taitoja, jotka auttavat niitä sinnittelemään Japanin Alppien lähes 20 pakkasasteen ja 30 lämpöasteen välillä.
Yhtä jyrkkiin lämpötila- ja säävaihteluihin ei ole ihmisen lisäksi sopeutunut mikään muu kädellislaji.
Apinat suosivat Jigokudanin laaksoa, koska siellä pulppuaa useita kuumia lähteitä. Niiden liepeillä maa pysyy sulana ja kivenkoloista löytyy lumiapinoille siemeniä ja hyönteisiä talvellakin.
Jigokudani on tiettävästi myös ainoa paikka maailmassa, jossa japaninmakakit kylpevät kuumissa lähteissä. Tapa alkoi silti vasta 1960-luvulla kun eräs apinoista putosi vahingossa lämpimään veteen kurottaessaan metsänvartijoilta pudonneita soijapapuja.
Nyt se on alueen kaksisataapäisen lauman vakiohuvi. Matkailijoilta ja metsänvartijoilta Jigokudanin lumiapinat taas ovat oppineet tekemään ja heittelemään lumipalloja.
Japaninmakakien kyky keksiä koko ajan uusia toimintatapoja sekä siirtää oppimansa tehokkaasti laumalleen että jälkeläisilleen on tehnyt niistä viime vuosikymmenten aikana tutkijoiden suosikin.
Etelä-Japanissa ne alkoivat pestä hiekan pois tutkijoiden niille tuomista bataateista. Sitten yksi niistä huomasi bataatin maistuvan paremmalta, jos sen kasteli suolaiseen meriveteen. Nyt alueen lauma pesee ensin bataattinsa ja dippailee niitä syödessään meressä.
Japanilaisille lumiapinoiden älykkyydessä ei ole mitään uutta. Perinnetaruissa ja taiteessa nihon zaru, japaninmakaki, on suosittu veijari: kekseliäs mutta kepposteleva ongelmanratkaisija.
Luulisi siis, että tutkijoiden ja kansan suosikilla menisi hyvin, varsinkin kun sen luontaiset viholliset sudet ja kotkat ovat lähes kadonneet.
Totuus on päinvastainen, sillä lumiapinoiden elinpiiri kapenee nopeasti. Ihmisten ja makakien yhteentörmäysten määrä kasvaa jatkuvasti, muistuttaa Jigokudani Yaen-koenia johtava Toshio Hagiwara.
Voimalinjojen sähköiskut ja autot tappavat apinoita. Metsien tuhoutuminen ajaa ne etsimään ravintoaan riisi- ja viljapelloilta sekä ihmisasumusten liepeiltä, eivätkä ne ole suojeltuja kuin luonnonpuistoissa. Ryösteleviä tai muuten kiusallisiksi koettuja apinoita surmataan.
"Viime vuonna Naganon maakunnassa ammuttiin kymmenen lumiapinaa, muualla paljon enemmän", luonnonpuistossa 24 vuotta työskennellyt Hagiwara sanoo.
Jigokudanin lumiapinat ovat hyväosaisia, sillä niiden lähelle pääsee metsien halki vain kävellen, suksin tai moottorikelkalla.
Pohjoiset vuoristoseudut ovat harvaanasuttuja, eikä metsiä enää hakata.
Valtaosa Japanin noin 40 000 japaninmakakista elää kuitenkin etelä-Japanin lauhoissa oloissa, missä tilanne on huonompi. Monelta apinan osalta kehnosti päättyvältä yhteentörmäykseltä vältyttäisiin jos lumiapinat pidettäisiin sielläkin poissa viljelyksiltä sähköaitojen avulla niin kuin pohjoisessa, Hagiwara sanoo. Täällä pahimpia uhkia ovat ankarat ja runsaslumiset talvet. Sellaista Naganon seudulle odotetaan kolmatta kertaa peräkkäin.
Vaikka lumiapinat kasvattavat pörheän talviturkin, ne eivät ole immuuneja kylmälle. Niiden uskotaan sopeutuneen kylmään ilmastoon vuosituhansien kuluessa vain vähä vähältä, siirtyessään yhä pohjoisemmaksi ja korkeammalle.
Lauhoinakin talvina pohjoiset lumiapinalaumat saavat vain alle puolet proteiini- ja kaloritarpeestaan. Niiden ainoa valttikortti kevättalven pahimpina nälkäviikkoina ovat juurimukulat, joita ne kaivavat syksyisin rinneniityiltä ja kätkevät oravien lailla maahan.
Kun lunta sataa viime talven tapaan rankasti ja kauan, monet makupalat jäävät hangen alle. Silloin tarjolla on lähinnä puunkuorta ja havunneulasia.
"Annamme silloin hätäapua: ohraa, soijapapuja ja omenoita. Silti kahdensadan makakin laumastamme kuusi nääntyi kylmään ja nälkään, tavallisina talvina pari", Hagiwara sanoo.