Oulu
Kello on 21 ja Teatterimaanantai alkamassa. Kynttilät palavat ja joka pöydässä riittää väkeä. Vaikuttaa viihtyisältä ja sivistyneeltä.
Ravintola Dupont huokuu odotusta. Kaupunginteatterin ja Kom-teatterin yhteinen tekstihautomo on hautonut ensimmäisen Oulussa järjestettävän lukuteatterinsa kypsäksi.
Kohta kuullaan kolme lyhytnäytelmäksi eikä miksikään pienoisnäytelmäksi kutsuttua untuvikkotekstiä. Sen kertoo dramaturgikaksikko Minna ja Anna, kuten duo esitellään.
Kun kello on 23.15, Dupontin ilmapiiri on ihan tönkkö. Lähes ilmeettömänä hiipii puolet porukasta ulko-oven suuntaan. Valuma suuntautuu määrätietoisesti kohti naulakoita.
Kuitenkin pitäisi illasta olla käynnistymässä vasta vaihe kaksi eli se, josta on sanottu: "Keskustelutilaisuus esitysten jälkeen."
Mikä muutti tunnelman, vaikka ohjelmassa oli ainakin kaksi vuotta hartaasti odotettu ja monesti puffattu tekstihautomotapahtuma? Sellainen siis, jonka tarkoituksena on ollut kehittää todellista herkkua suoraan hautomosta, saada uusia käyttökelpoisia, tuoreita ja raikkaita, kotimaisia lähitekstejä teattereille.
Ainakin ajoitus meni pieleen, jos ajatellaan keskustelun mahdollisuuksia. Niin tukkoon myöhäisillan ohjelmisto tupattiin.
Kun kaksi teatterikorkeakoululaista eli kaunisääninen Minna Puolanto ja ilmeikkäästi näyttelevä Timo Ruuskanen urakoivat kolme liikuttavan sovinnaista vuoropuhelua, niistä päästiin keskustelemaan vasta sitten, kun koko paha mutta terveellinen annos oli nautittu loppuun asti.
"Aika on vasta kokeilu", puolustautui kyselijöiltä teatterinjohtaja Anu Saari, joka myös käynnisti tilaisuuden.
Kärsi, kärsi ja kärsi
Yleisön ja tekijöiden yhteinen keskustelu on ollut oleellinen osa Helsingin Kapteeninkadulla Kom-teatterissa järjestetyissä vastaavissa illoissa, mutta Oulussa keskustelun osuus torpedoitiin ihan itse.
Olihan esitysten loputtua kello liian lähellä puolta yötä ja yleisöstä aika moni muisti, miten seuraava päivä on työpäivä ja hiipi ulos heti kun kehtasi.
Ihmetystä herättikin, miksi jokainen näytelmä ei saanut heti lukemisen jälkeen omaa keskusteluaan.
Toinen ihmetyksen aihe tämänkertaisessa puuduttavassa hautomossa oli, miksi kaikki munat piti vastoin kaikkia oppeja panna samaan koriin eli tarjota koko homma samalla kertaa. Lopputuloksesta kärsivät kaikki: kärsi teksti, kärsi tulkinta, kärsi yleisö, kärsi keskustelu, kärsi kokonaisuus.
Eikö näistä teksteistä olisi voinut järjestää kustakin omaa iltaansa omine keskusteluineen samaan yleisöystävälliseen tapaan kuin Kom-teatteri itse tekee? Tai otettu yhdellä kertaa käsittelyyn korkeintaan kaksi näytelmää, jolloin annos ei olisi ollut myöhäisillaksikaan mahdoton.
Oululainen näyttelijä ja näytelmäkirjailija Jarkko Mikkola heitti itsensä tuleen siinä vaiheessa, kun kaikki kolme kirjoittajaa, Heini Junkkaala, ElinaSnicker ja Marjo Niemi, olivat kiivenneet lavalle ja puolet yleisöstä marssinut ulos. Jarkko Mikkola kysyi, miksi. Miksi näytelmät oli kirjoitettu.
Kaikki meni etelään
Huhtalan näytelmässä pohdittiin arkisesti ihmissuhdetta ja adoptiota, Snickerin absurdi juttu tapahtui lähinnä herrahenkilön pään sisässä ja Niemi etsi keskivertosuomalaista.
Hautomon valinta oli kuin valtakunnallisissa apurahoissa: kaikki meni etelään.
Vaikka tekstejä oli hautomoon tarjottu viitisensataa, yhdelläkään kolmesta Oulussa esitellystä näytelmäntekijästä ei ole kosketuspintaa Pohjois-Suomeen ainakaan heidän oman esittelynsä mukaan.
Siinäkään mielessä hautomo, jossa Oulun kaupunginteatteri on oleellinen osallistuja, ei suosinut pohjoissuomalaista.
