Kaleva pyysi verkkosivuillaan ja Facebookissa lukijoita kertomaan oman tarinansa Ruotsiin muutosta. Kokosimme yhteen muutamia tarinoita.
Lala Heiskanen: Muutto Ruotsiin
"Suomenkielenopettajani toivomuksesta tulin päivisin heille taloudenhoitajaksi ja kävin iltalukiota. Kotioloni olivat sellaiset että en voinut, enkä saanutkaan, olla siellä ja lukea.
Perhe oli hyvä minua kohtaan. Pystyin lukemaan päivisinkin. Mutta kun kaverit pitivät iltaisin hauskaa ja elivät, istuin itse aina opintokirjat edessäni. Mutta alkoivat minunkin vereni vetämään isoon maailmaan, avaralle globaaliselle tanterelle.
Kalevasta luin 1968 että Norjaan Hammerfestiin etsittiin työvoimaa. Sinne piti päästä. En ollut vielä täysi-ikäinen, jolloin väärensin isäni nimen passiin. Paikka oli Nato-aluetta ja siksi passi piti olla.
Otin vähäiset vaatteeni ja valokuvani vanhaan matkalaukkuun ja niin lähdin kohti pohjoista. Tunsin hengittäväni vapauteen.
Kalatehtaalla tienasin erittäin hyvin. Olin jopa tulkkina sanakirjan ja Lassinkallion yhteiskoulun ruotsinkieln opetuksen avulla. Opi tuntemaan monia ihmisiä ja osan kanssa olen vieläkin yhteydessä.
Meitä oli tyttöporukka joka halusimme nähdä muutakin maailmaa ja soutaa isommilla vesillä. Yksi tytöistä sai sanoa itsensä irti viikkoa ennen muita ja toimia työnetsijänä jonnekin muualle maailmaan.
Austraaliaan ei otettu työvoimaa juuri silloin ja isot laivat eivät tarvinneet näin monta tyttöä samaan alukseen. Vaihtoehdoksi jäi Ruotsi.
Tulimme Tervolaan joksikin päiväksi. Työpaikat olivat haettu. Matkasimme Haaparannalle työnvälitykseen josta saimme junaliput Eslöviin Felixelle. Siellä oli kuulema vähän suomalaisia.
Tarkoituksemme oli jatkaa matkaa sieltäkin jonkun ajan päästä.
Eslöviin tulimme junalla iltasella1969. Meidät vietiin parakille ja saimme huoneet. Seuraavana aamuna lähdimme töihin. Onneksi pääsimme kaikki samaan tuuriin. Vaikka työ saattoi olla raskastakin ei se meitä haitannut. Elämä oli ihanaa. Ei me silti mitään partyladyjä oltu. Mutta elämä hymyili. Yksi tytöistä ja minä rakastuimme soittajakaveruksiin.
Yhden kesän kävimme vielä Norjassa töissä.
Tyttöystäväni muutti kaverinsa kanssa Turkuun 1970 ja ovat vieläkin naimisissa. Yksi toinen lähti myös kotimaahan ja asuu Ivalossa. Yksi jäi Eslöviin, hän asuu nykyisin Haaparannalla. Minä jäin kaverini kanssa Landskroonaan.
Kihlajaistemme jälkeen 1970 lähdimme, sulhaseni ja minä, kiertämään liftaten Eurooppaa. Reput selässä ja kitara kainalossa kiersimme Malagalle asti. Matka sinäänsä olisi jo toinen kertomus.
Tulimme takaisin Landskroonaan. Hän meni varville hitsariksi ja minä Stefalle monteeraamaan.
Hän kuoli ja jäin yksin kasvavan vatsani kanssa. Luotin kuitenkin voimiinija työtätekeviin käsiini että kyllä se tästä. Tiukkaa oli rahasta. Säästöt olivat menneet hautajaisiin. Minkäänlaisia korvauksia en saanut. Mutta kolme vuotta maassa oltuani sain leskeneläkkeen.
Elin pojalleni. Mutta olinhan vielä nuori ja niin tuli neljän vuoden päästä uusi mies elämääni. Siitä siunaantui poika ja avioliitto. Leskeneläke oli mennyttä muistoa.
Ostimme vanhan koulun ja korjailimme sitä. Mellä oli kymmenen kanaa ja kukko, uima-allas ja sauna sisällä. Oma huone kangaspuille ja muille käsitöille.
Lopetin työt ja lähdin lukemaan yliopistoon asti. Avioliitto ei kestänyt ja erosimme 1991. Nyt minulla oli ajoittain viisikin yhtaikaista työpaikkaa.
Selkäni särkyi töissäni tutkintovankilassa. Nuorempi poikani kuoli 2001. Nyt elin ihan yksin ja sairaseläkkeellä. Onneksi oli vanhempi poikani ja hänen perheensä. Möin taloni ja muutin kaupunkiin kaksioon.
Suomeen on ikävä, sukulaisia ja tuttavia sekä entisiä koulukavereita. Heihin pidän yhteyttä tietokoneen kautta. Pari vuotta sitten kiertelin enoni kanssa Pudasjärveä ja löysimme navetan peruskiviä mitä äitinikin on joskus pikkutyttönä katsellut. Oli mahtava reissu. Kun näin ne vaarat ja metsät tunsin tulleeni kotiin.
Mitään en elämässäni kadu vaikka on tullut vääriäkin valintoja tehtyä. Saan ainakin sanoa että olempa elänyt."
Jorma Keskitalo, Enköping: Elintasokulkuri
"Olen yksi niistä, jotka muuttivat 60-luvulla Ruotsiin. Pakolliset koulut ja pari vuotta ammattikoulua käytyäni olin puolisen vuotta töissä kotipaikkakunnallani Kestilässä. Lumessa rämpiminen ja sähköpylväissä kiipeileminen ei tuntunut tulevaisuuden ammatilta.
Eräs kaverini muutti Ruotsiin talvella ja tuli kesälomalle Volvolla. Käytetyllä kyllläkin. Hän kehui leveästi naapurimaan oloja ja antoi kyytiä autollaan. Väitti, että rahaa tulee siksi rutkasti, että talon katon voisi seteleillä kattaa. Jarrutti kuitenkin sen verran, että räystäitä ei kuitenkaan passaa tehdä liian pitkiksi!
Kaverini kehuminen jäi itämään mieleeni. Leena, tyttöystäväni ja myöhemmin vaimoni, innostui myös ajatuksesta muuttaa Ruotsiin.
Kävimme Haaparannan työnvälityksessä ja saimme työpaikat Norrköpingistä, Philipsin-tehtaalta.
Ajatus muuttaa Ruotsiin tuntui jännittävältä. En ollut siihen astisessa elämässäni ollut poissa kotoa kovinkaan pitkiä aikoja. Kahden viikon jaksot Haapaveden ammattikoulussa olivat pisimmät.
Kun lähdön aika tuli, niin vanhempani yrittivät saada minua luopumaan muuttoajatuksesta. Eihän siinä kiellot enää auttaneet. Olimme päättäneet lähteä, eikä sitä voinut enää perua.
Lähtöaamuna ovea sulkiessani tunsin, kuinka epäröinti alkoi nakertaa mieltäni. En ollutkaan enää niin rempseä ja varma mieleltäni. Kurkkuakin kuristi kummasti, kun yritin sanoa reippaasti näkemiin.
Äidin käsi nousi pyyhkimään silmäkulmia. Isä tuijotti ikkunasta pimeyteen, ähkäisten näkemiinsä oudon käheällä äänellä.Nuoremmat velipoikani istuivat sängynreunalla lattiaa tuijottaen. Painoin oven kiinni. Silmäni kostuivat väkisin. Sen voin tunnustaa nyt yli neljänkymmenen vuoden jälkeen.
- Ei perhana, en kai minä mölisemään ala, iso mies, ärähdin itselleni ja retuutin suurta matkalaukkuani autoon.
Ossi, Leenan velipekka vei meidät Vaalan rautatieasemalle. Sieltä alkoi meidän jo yli 40-vuoden mittainen reissumme ulkomaille.
Istuimme äänettöminä junassa. Se nytkähti liikkeelle puolipimeältä asemalta. Näpläilin takkini nappeja, enkä uskaltanut sanoa mitään, koska pelkäsin ääneni pettävän. Eikä Leenakaan näyttänyt olevan puhetuulella. Hän tuijotti ulos pimeyteen.
Aamu alkoi sarastaa, kun saavuimme Ouluun. Vaihdoimme junaa ja matka jatkui Tornioon.
Loppumatkan Haaparannalle ajelimme herroiksi, eli taksilla ja ehdimme junaan hyvissä ajoin.
Panin merkille, että katujen nimet olivat ruotsinkielisiä. Samoin liikkeitten. Muuten kaikki näytti ihan samanlaiselta, kuin Suomessakin. Suomenkieltäkin kuului joka puolelta.
Juna änkesi liikkeelle. Seurailin varovasti penkeillä istuvia matkustajia. He näyttivät ihan samanlaisilta kuin suomalaisetkin. Eikä vaatetuksessakaan näyttänyt olevan eroa. Eihän tässä ole mitään hätää, ajattelin huojentuneena, kun vilkuilin ulos vaalenevaan päivään.
Tutustuimme alkumatkalla ikäiseemme pariin. He olivat matkalla Hudiksvaliin. Poika osoittautui erittäin vilkkaaksi seuramieheksi. Heidän seurassaan aika kului rattoisasti. Pojan johdolla me kiertelimme junassa ja eksyimme tosi hienoon vaunuun. Se oli sisustettu erittäin hienosti. Liekö ollut ihan punaista samettia.
Vaunussa istui hienosti puettuja herroja sikarit polmahdellen. Tajusin heti, että nyt olemme väärässä paikassa. Koppavat herrat mulkoilivat meitä kummasti ynähdellen. Katseista ei voinut erehtyä, me olimme sopimattomia tähän ylevään seuraan. Nykäisin Leenaa käsivarresta ja kuiskasin, että nyt mennään.
Vilkaisin ovella taakseni ja olin samalla päästää oikein röhönaurun ajatukselleni. Mitähän sanotte hienostelijat, jos pieraisen teille kimakasti hyvästiksi? Teko jäi kuitenkin vain ajatukseksi.
Nuoripari jäi Hudiksvaliin. Vaikka tunsimme tämän parin vain lyhyen ajan, niin tunsin haikeutta mielessäni, kun he laskeutuivat junasta. Meidän matkamme jatkui kohti Norrköpingiä, jonne saavuimme iltapäivällä.
Ensimmäinen havaintoni tästä tulevasta kotikaupungistamme oli kylmä tuuli, tai paremminkin viima.
Hyppäsimme taksiin, jonka rattia pyöritti lyhytjalkainen, ulkomaalaisen näköinen ukkeli.
Parikymmentä minuuttia ähkittyään hän kiepautti auton suuren portin eteen.
Leena solkkasi tulkkina, kun änkesimme portille ilmoittautumaan. Vahtikopissa istui äreän ja työhönsä kyllästyneen näköinen patu. Hän sieppasi puhelimen kouraansa ja marisi jotakin ihmeen kimeällä äänellä.
Hetken kuluttua pihan poikki juosta hynttyytti noin 60-vuotias täti. Hän esittäytyi Mariaksi ja toimi tulkkina suomenkielisille. Hänen avullaan saimme asunnon päämme päälle. Se vaati kylläkin useita soittoja. Kun vuokraisännät saivat kuulla, että olemme suomalaisia, niin seinä tuli vastaan. Lopulta löytyi kuitenkin isäntä, joka "uskalsi" ottaa meidät vuokralaisiksi.
Saimme asuttavaksi suuren yksiön vanhasta, ränsistyneestä omakotitalosta. Samassa murjussa, se oli todella murju, asui jo kaksi nuorta suomalaisparia isäntäväen lisäksi.
Vaikka me tulimme maalta, niin pesumahdollisuudet olivat paljon paremmat kotimökissä. Eihän meillä nyt ollut edes suihkua, vaikka asuimme kaupungissa ja omakotitalossa. Lämmitimme iltaisin pesuveden keittiössä, jossa pesukin oli suoritettava. Vessa oli niin pieni, että jos pyllistit pöntölle varomattomasti, niin pää kolahti takuulla vastapäiseen seinään. Lihavalla ihmisellä olisi suuria vaikeuksia pyllistää pöntölle tarpeilleen.
Sänky, tai sohva, jossa meidän oli yömme vietettävä, oli luku sinänsä. Pari ensimmäistä viikkoa nukuimme yhdellä puoliskolla, koska kapistus ei suostunut aukeamaan. Kimpaannuin viimein tälle röttelölle ja väänsin sohvan auki harjan varrella. Onnistuihan se, sohva avautui ja harjanvarsi katkesi.
Tällaiset murheet olivat kuitenkin pieniä koti-ikävän rinnalla. Se vaivasi varsinkin iltaisin ja jopa öisin. Kuivailin usein silmiäni salaa. En halunnut Leenan näkevän ruikutustani. Tämä vetistely tuppasi kiukuttamaan ja yritin ärhennellä itselleni. Tietenkin äänettömästi. Elämä alkoi kuitenkin sujumaan iloisemmissa merkeissä. Nämä heikot hetket harvenivat kun pääsimme töihin.
Tehtaalla oli töissä monta sataa suomalaista. En tavannut silti ainuttakaan kestistä niitten viiden vuoden aikana, jotka olin töissä Philipsillä. Ystävystyimme heti useitten perheitten kanssa. Aika kului nyt paremmin. Kävimme töissä ja tapasimme toisiamma viikonloppuisin. Juhliminen kuului usein nuorten viikonloppuun. Ehkä joskus liikaakin.
Syksy saapui ja joulu painoi päälle. Tästä tulisi ensimmäinen kerta, kun olisin poissa kotoa jouluna.
Tiesin, että ajatukseni vaeltaesivat Suomeen vanhempieni ja veljieni luokse. Aavistukseni osuivat enemmän kuin kohdalleen. Aattoilta ja joulupäivä ottivat koville. Varsinkin aattoiltana mieleeni tuli joulusauna ja se aito tunnelma, jonka kokee vain syntymäkodissa.
Istuimme myöhään yöhön katsellen suurten lumihiutaleitten rauhallista laskeutumista valkoiseen maahan. Silmämme kostuivat usein, kun muistelimme lapsuutemme jouluja. Hiljainen joulumusiikki väsytti meidät lopulta. Leena sammutti kynttilät ennen nukkumaanmenoa. Uni ei vaan tullut tänä yönä. Tunsin kuinka kyyneleet nousivat väkisinkin silmiini. Minun oli käännettävä kasvot seinään päin, sillä en halunnut näyttää Leenalle koti-ikävääni.
En ihmettele lainkaan, jos moni yksinäinen sortuu väärinkäyttäjäksi tällaisten suurten juhlapyhien aikana. Kuinka moni itkee yksinäisyyttään, kun seinän takaa kuuluu lasten iloiset kiljahdukset ja joululaulut.
Enkä ihmettele lainkaan, että niin moni suomalainen on sortunut täällä alkoholin orjaksi hukuttaessaan ikäväänsä. He halusivat varmasti sinne kotiin omaisten luo, mutta sisu ja viina ottivat voiton kovastakin halusta.
Joulu meni ja elämämme jatkui työn merkeissä. Viiden vuoden paikallaanolon jälkeen päätimme vaihtaa työpaikkaa. Päätimme muuttaa Västeråsiin -74, jossa Leenalla oli sukulaisia. Työuramme jatkui Asean palveluksessa. Viihdyimme erittäin hyvin. Ostimme talon -76 ja elämä jatkui tasaista tahtiaan.
Sitten kävi niin kuin monelle muullekin perheelle on käynyt. Erosimme -84. Minä suunnittelin Suomeen muuttoa. En kuitenkaan pystynyt siihen, koska meillä oli yhteinen lapsi. Muistin myös erään naapurin isännän lauseen, kun olin muuttamassa Ruotsiin. Hän naurahti ja tuumi, että kyllä sieltä Jorma tulee kotiin pillittäen heti kun vaikeudet alkavat. Sitä iloa hän ei saanut kuitenkaan kokea. Jäin tänne asumaan.
Muutin Enköpingiin -87 ja olen viihtynyt erinomaisesti. En usko, että palaan Suomeen. Käyn siellä usein ja aion käydäkin niin kauan kuin jaksan. Ei kotia, eikä kotimaata voi koskaan unohtaa. Vaikka eläisin 150-vuotiaaksi, niin olen täysin suomalainen mieleltäni. Varsinkin silloin, kun kysymys on jääkiekosta!"
Reijo ja Kaarina Pakola: Paksumpaa limppua hakemassa
"Lähdin Ruotsiin vuonna 1961 Nivalasta, ohta armeejasta päästyäni, velipoikani kanssa. Koska Suomesta ei löytynyt kunnon töitä, jotain hätäapuhommia oli Nelostiellä lapiohommissa hyvin pienellä palkalla, niin olipa melkein pakko lähteä paksumpaa limppua hakemaan.
Tultiin metsätöihin lähelle Ljusdal nimistä kaupunkia. Sen jälkeen ovat ammatit vaihdelleet, muun muassa hitsaajana, kaivostyössä ja rautatehtaalla.
Olen mennyt avioliittoon täällä Ruotsissa Kaarina nimisen naisen kanssa. Hän on tullut tänne Ruotsiin 1964. Syntyperäisin Kellosta omasukua Holsti.
Täällä sitä eläkepäiviä vietellään Ludvikassa ja varmaankin tänne jäämme. Vaikka ei se Suomenmaa ikinä mielestä katoa, ikävä on aina omaa synnynmaata."
Timo Kylmäluoma: Levoton nuorukainen seilasi Suomen ja Ruotsin väliä
"Oli lokakuu lopuillaan, vuonna 1965, kun veljeni kanssa lähdimme Ruotsiin. Veljeni oli päässyt armeijasta ja koska hän oli ollut Norrköpingissä, Fiskebyn paperitehtaassa töissä ennen "inttiin" menoa, hänellä oli siellä työpaikka.
Siinä paperitehtaalla oli kaksi velipuolta, sisarpuoleni sekä yksi täysiveli myös töissä. Matkamme kesti keskiviikosta lauantaihin kello 17.00.
Junat oli täynnä, pääsimme jonkin kaupungin välin, ja sitten piti jäädä jälleen odottamaan sellaista junaa johon sovimme. Siksi matka kesti niin kauan.
Menimme veljemme luokse. Veljeni aloittivat maanantai-aamuna työt kello 5.45. Velipuoleni oli tuli hakemaan minua noin kello 10 ja menimme työhönottokonttorille kysymään minulle töitä.
Olisin saanut aloittaa samana päivänä työt kello 13.45 mutta kun me kolme veljestä asuimme yhdessä niin sovittiin konttorilla että minäkin aloitan työt sitten tiistaina.
Oli 2.11.-65, täytin samana päivänä 18 vuotta.
Tulin kesälomalle kotimaahani kesällä -66 ja jäinkin loman jälkeen kotipaikkakunnalle.
Vain toistaiseksi jäin. Olin levoton nuorukainen, mutta kuitenkin rehellinen ja kuljin näitten kahden maan väliä monen vuoden ajan, talvet Svea-mamman luona ja kesät Suomi-neidon hameen suojassa!
Nyt olen ollut täällä Gävlessä maaliskuusta -80 lähtien ja luultavasti jäänkin tänne. Vaimoni ja lapseni asuvat täällä, tosin yksi tyttäristämme asuu Suur-Tukholman alueella."
