Tässä kesänkorvalla Oulun-junassa neljän viiden ikäinen pojanpullero hoputti vanhempiaan pois kahvivaunusta, koska "mun tarttee mennä lukeen mun Pentti-kirjaa". Pentti seikkailee Riina Katajavuoren ja Salla Savolaisen kuvakirjoissa: käy milloin Kanarialla, milloin Lapissa "meidän miesten kesken".
Kohta tämän jälkeen kuusikymppinen ystävätär iloitsi Bernhard Schlinkin Lukijasta, modernin käännöskirjallisuutemme päärlystä, jossa Saksan kipuhistoria, kirjat ja rakkaus muodostavat ravistavan kokonaisuuden.
Kirjamessujen kohta alkaessa ja kirjakesän käynnistyessä on erityisesti aihetta puhua lukemisesta.
Lukeminen on varsinainen menestystarina, tiivisti taannoin mediatutkija Mikko Lehtonen. Vaikka kirjojen myynti on nyt alkuvuonna laskenut, kustantajat uskovat, että loppuvuosi paikkaa vajeen.
Ei tässä kuitenkaan ole kauan siitä, kun kirjaa pidettiin muinaiskaluna. Nyt sen sijaan lukemisella on suorastaan itseisarvo, sanoo Lehtonen. Myös välinearvo: kirja, varsinkin näpsäkkä pokkari, pukee kantajaansa. Se on yhtä seksikäs kuin kudin nykynaisen kädessä.
Kirjoja eivät todellakaan lue vain myyntitilastojen lemmikit: keski-ikäiset, riittävätuloiset kaupunkilaisnaiset.
Menestyksestään huolimatta kirjan on oltava kainosti hiljaa nurkassaan, kun puhutaan kulttuurin kehittämisestä esimerkiksi Oulun kaupungissa. Isojen kulttuuritapahtumien toiveessa unohdetaan se (huokea) mahdollisuus, jonka erilaiset lukupiirit ja kirjastot Oulussakin muodostavat. Oulu on myös kirjakaupunki.
Lukemiseen ladataan usein epäkaupallisuuden oletus. Miksi ihmeessä? Finlandia-palkinto on kouluesimerkki tehokkaasta mainonnasta, ja kirjamessuja sikiää pitkin maata. Ja jos Sofi Oksanen myy hyvin myös ulkonäöllään ja Jari Tervo siitä huolimatta, hyvä niin. Väinö Linnan näköinen kessuäijä on kirjallisuushistoriaa.
Ihmetyttää, että Oulun suurilla kirjakaupoilla on varaa ja kanttia pysytellä poissa omilta kirjamessuilta, varsinkin kun muistaa, miten toinen niistä vaati saada asettua tänne pohjoiseen. Nykyään puhutaan sivistyneestä taloudesta, kun tarkoitetaan kykyä katsoa hetkellisiä lukuja edemmäs.
Ei kirja koskaan kaupallistu liikaa, koska lukeminen on aina kahdenkeskistä hiljaisuutta. Kirja ei kilju vaan kuiskaa. Tämän kevään kirjoista Mirjami Hietalan Valkoiset lautalattiat ja Maarit Verrosen Normaalia elämää kertovat tehoavan pienieleisesti siitä, miten meillä kunnon ihmisillä on myötäsyntyinen taipumus töniä muita.
Ruotsin Nobel-komitean sihteeri Horace Engdahl moitti takavuosina kirjallisuutta siitä, että se on yhtä iänikuista karaokea. Mitä muuta kirjallisuus muka voisi olla kuin oman itsen alttiiksi panemista, oli sitten kyseessä kirjoittaja tai myötähyräilevä lukija?
Turha myös pelätä kirjallisuuden yleistä dekkaroitumista. Dekkarihan on mitä kuluttajaystävällisin paketti suuria filosofisia kysymyksiä kuolemasta ja vallasta, peittelemätöntä yhteiskunnan ja sen silmäntekevien arviointia ja yleissivistäviä viittauksia taiteeseen ja kulttuuriin.
Engdahlia lohduttanee, että korkeakulttuuri itse asiassa vahvistuu koko ajan, klassikot ja perinnäiset taideinstituutiot vetävät. Brittitutkijat puhuvat niin sanotun massaälykkyyden kasvusta, joka seuraa koulutustason yleisestä noususta.
Pirkko Saarinen ja Mikko Korkiakangas toteavat uudessa tutkimuksessaan (Lukemaan vai tietokoneelle 2009), että nuorten lukeminen on meillä vähentynyt, mutta niin että varttuneemmat pojat lukevat huonosti, nuoremmat tytöt sen sijaan aiempaan tahtiin. Eikö miesliikkeen kannattaisi kiinnittää huomiota asiaan, etteivät naiset tässäkin ottaisi paalupaikkaa?
Ruotsissa, kiusallisessa verrokkinaapurissamme, ammattiyhdistysliike on herännyt huoleen siitä, etteivät isät enää lue tarpeeksi lapsilleen. Isille järjestetään lukukursseja, ja ammattiyhdistys korvaa kurssipäivän palkan.
Lukeminen sisällytetään perinnäisesti sivistykseen, josta puolestaan on viime aikoina puhuttu paljon. Aina kun halutaan kääntää huomio jostakin hankalasta, huudetaan hätiin sivistys ja kulttuuri.
Sivistystä, niin kuin kulttuuriakin, on työläs määritellä muuten kuin sanomalla, mikä siihen ainakaan ei kuulu. Sisäänrakennettu mielikuva siitä, mikä ei ole sivistynyttä, on käynyt lähimmäisten leimauskirveestä silloinkin, kun on hoilattu yleistä ja yhtäläistä tasa-arvoa.
Jonkinvertainen tiedollinen osuus sivistykseen kuuluu, totta kai, mutta sen minimiäkin on mahdoton rajata, koska se riippuu ajasta, paikasta, ryhmästämme ja iästämme. Tarpeenmukaisuudesta puhui Ilkka Niiniluoto Kalevan artikkelissa (31. 5.) Status 08 -tutkimus osoitti meillä arvostettavan yleissivistystä, mutta ei sekään kertonut, mitä se on.
Vanhanaikainen kapulanveto humanismin ja luonnontieteiden välillä jääköön. Sivistyksessä on ennemminkin kysymys asenteestamme maailmaan. Jorma Ollila on puhunut muutoksen ymmärtämisestä. Jos unohtaa ikävät mielikuvayhteydet Nokiaan, kaikenkarvaisiin tuottavuusohjelmiin ja ihmisten hiostamiseen, asiassa on järkeä.
Antiikin jumalat ovat hauskoja tietää, mutta meidän on myös mietittävä kukin kohdaltamme, miten suhtautua siihen, että olemme paitsi kulttuuria ja vapautta myös biologiaa ja pakkoa. Hannu Lauerman uuden teoksen (Pahuuden anatomia 2009) sanoin: tunnemme surullisen huonosti itsemme ja perimämme. Ja miten sisäistämme sen, että vastedes meidän on oltava ekologisesti nykyistä fiksumpia ja kaikessa muussakin kohtuullisempia ja vastuullisempia?
Kirjoittaja on Oulun yliopiston
kirjallisuuden emeritaprofessori.