Casanovasta sukeutui skandaalimaakari
Elämäkerta
Hannu Mäkelä: Casanova eli Giacomo Casanovan tie naisten miehestä kirjailijaksi. Tammi 2007.
Casanovako kirjailija? Kyllä, monen teoksen tekijä. Vakoilija, vapaamuurari ja huijari? Sitäkin. Naisten kaataja? Omalla tunteikkaalla tavallaan. Mutta hän nautti rakastelusta vasta, jos partnerikin nautti. Ja oli hänellä kokemuksia myös miestenvälisestä seksistä. Hannu Mäkelän elämäkerta venetsialaisesta Giacomo Casanovasta (1725--1798) on valaiseva henkilökuva. Se on myös kuva elämän iloja arvostaneesta järjen aikakaudesta, kun jumalakeskeinen maailmankuva alkoi muotoutua ihmiskeskeiseksi. Maailmaa kiertävän näyttelijättären Francesco-pojasta tuli taidemaalari, Giovannista Dresdenin taidegallerian professori ja johtaja. Giacomo suunnitteli kirjailijan uraa, joka muotoutui vasta monien mutkien kautta. Tunsihan hän antiikin klassikot perinpohjin, varsinkin Horatiuksen, vaikka sanoikin eniten arvostavansa myöhäisrenessanssin Ariostoa.
Mäkelä korostaa hieman idealisoivasti, että Casanovan tie kirjailijaksi löytyi vasta sitten, kun mitään muuta elämässä ei enää ollut. Nuoruus oli takana, rahat huvenneet, eikä erotiikkakaan enää innostanut niin kuin ennen. Miehellä oli mielessä myös lakimiehen ja papin ura. Hän ehti opiskella sekä Padovan yliopistossa että saada pappiskoulutusta ja harjoittaa seksiä muranolaisluostarin abbedissan ja nunnan kanssa kardinaaliystävän katsellessa trion touhuja tirkistysreiästä. Casanovalla oli taito löytää itselleen taloudellisia tukijoita, joista merkittävimmät olivat elinikäinen mesenaatti ja ottoisä, senaattori Bragadin Venetsiassa ja markiisitar d"Urfé Pariisissa. Jälkimmäistä, todellisuudesta vieraantunutta upporikasta madamea Casanova huijasi härskisti lupaamalla tälle alkemistis-kabbalististen taitojensa avulla mahdollisuuden syntyä miehenä. Toisaalta Casanovalla oli taipumus joutua aina vaikeuksiin, syystä tai tekaistujen syytteiden nojalla.
Tuleva kirjailija oli perustamassa lottoarpajaisia Pariisiin, josta hänet karkotettiin pariin otteeseen, kuten monesta muusta maasta. Inkvisitio, joka Venetsiassa oli saanut vihiä Casanovan okkulttisista harrastuksista, vangitsi hänet jo nuorukaisena. Vanki karkasi ja kirjoitti siitä myöhemmin kirjan. Vallan vaihduttua Venetsiassa Casanova sai keski-iässä palata kotiin -- toimiakseen inkvisition kätyrinä itse vuorostaan. Mutta eipä kestänyt kauan, kun hän aiheutti skandaalin aristokratiaa kritisoivalla kirjallaan Ei rakkausjuttuja eikä naisia (Ne" Amori, ne" Donne), ja taas oli lähtö edessä, tällä kertaa lopullinen.
Mäkelä kirjoittaa kohteestaan innostuneesti. Teos on virkistävä poikkeus siksi, että lähdeaineisto on pitkälti italian- ja ranskankielistä. Niistä elämäkerturi on suomentanut lukuisia otteita, erityisesti Casanovan ranskaksi kirjoittamista muistelmista Histoire de ma vie (Elämäni tarina), joka ilmestyi alkuperäisessä asussaan vasta 1960--1962. Aiempi, monille kielille käännetty versio on osoittautunut poistoin ja lisäyksin editoiduksi.
Autenttisten muistelmien ilmestyttyä maailmalla on alkanut Casanova-tutkimusten virta. Asianharrastajilla on oma aikakausjulkaisukin. Mäkelällä on siis ainesta, mistä ammentaa. Elämäntarinassaan Casanova ei säästele itseään eikä muita; hän kirjoittaa avoimesti onnen ja surun hetkistään. Ilmaisu kiteytyy paikoin aforistiseksi tai vakavaksi pohdinnaksi elämästä ja ihmisen rajallisuudesta. Kirjailija totesi, että muistelmat eivät kiinnostaisi ketään, jos hän olisi elänyt niiden kirjoittaminen päämääränään.
Muistelmansa Casanova kirjoitti vanhana, ollessaan Böömissä Duxin linnan kirjastonhoitajana. Silloin hän ystävystyi läheisessä Teplitzin kylpyläkaupungissa itseään hoidattamassa olleen kenraali Georg Magnus Sprengtportenin kanssa, kuten Eero Saarenheimo viimevuotisessa kirjassaan on kuvannut.