11.3.2004
Keisarillinen käskykirje vakstuukilla
Esikoisromaani Hannu Väisänen: Vanikan palat, Otava 2004
Kuvataiteilija Hannu Väisänen luonnehtii romaaniaan fiktiiviseksi kudokseksi eletystä. Tarinalla lapsuudesta viisikymmentäluvun oululaisessa varuskunnassa on yhtäläisyyksiä kirjoittajansa elämään, mutta hän ei ole antanut tosiseikkojen tukahduttaa totuutta. Kouluikää lähenevä Antero elää sisaruksineen väkiveteen ja runonlausuntaan mieltyneen vääpeli-isän hoivissa, ja isä heidän. Neljä veljestä paimentavat isäänsä parhaansa mukaan, taluttavat aliupseerikerholta ja yrittävät saada kaunopuheisuudestaan liikuttunutta vääpeliä nukkumaan. Tuberkuloosiin sairastunut äiti haudataan tarinan alussa. Miesvaltaissa perheessä on isosisko ja myöhemmin äitipuolten kirjava sarja. Veljekset oppivat tarkkailemaan, milloin isä on "vaimoon päin".
Väisäsen kaunokirjallinen tyyli on tuttu Kalevan kolumneista. Vanikan palojen luvut kietoutuvat johonkin yksityiskohtaan, joka voi olla Intiön vesitorni, piirimielisairaalan potilaiden pakkomielteinen ravi tai isän lipaston salainen laatikko. Konkreettisesta lähtökohdasta teksti avartuu mielikuvien ja kuvitelmien maisemaan.
Erityisen kiehtovaa on romaanissa on näkökulmien kerrostuma. Lapsen ihmettely limittyy hänen sisässään kasvavan kuvataiteilijan muototaitoharjoituksiin. Eri perspektiivien kautta etualalle poimiutuu olennainen, joka tavallisesti on piilossa arkikatsannolta.
Vesitorninhoitajan henkilökuva syntyy hänen partansa väreistä ja valoista: "Parta on valkea, vaikka sen valkeudessa voi minun korkeudeltani huomata monta erilaista valkoista, kellertävän, rusehtavan, vihertävän sävyjä. Ne saavat parran näyttämään takaa valaistulta, tai siltä että sinne on piilotettu taskulamppu."
Aistimukset, erityisesti näkö, haju ja liikkeen rytmi ovat tekstin ranka ja sen päähenkilön kiinnostuksen kohde. Vesitornin huipulla Antero tekee mielessään ilmakuvaa Oulusta ja kaipaa kasarmialueelle keskiötä. Sellaista ei ole, mutta vanikasta, "sotilaallisen suunnittelun helmestä" saisi helposti ruutukaavamaisen mallin.
Kasarmilla eletään vanikan, sotilaiden näkkileivän, yltäkylläisyydessä. Vanikkaan vertautuu moni seikka, taideteoksena vanikka koristaa kirjan kantta. Vanikka on myös jokaisen alkavan luvun merkki, joka lukujen lisääntyessä hupenee ja on viimeisen luvun alussa vain ornamentin kappale.
Lapsen näkökulmaan kuuluva preesens luo keskittyneen lähikuvan. Kuvantekijän näkökulma sen rinnalla pelkistää ja etäännyttää. Näin suuri näyttäytyy pienessä, pieni suuressa: Veljessarja pohtii keittiön pöydän äärellä, mikä on modernia. Keskustelu on kuin koominen ooppera tai absurdi näytelmä - moderniksi ehdotetaan vettä tai voimalaitosta, joku ehdottaa Tarzania ja joku salaattia, jota kasarmilla ei syö kukaan muu kuin tämä perhe erään "modernin" äitipuolen kaudella.
Antero ajattelee pallonmuotoista kiiltävää sokerikkoa, jonka kuperalle pinnalle kuvastuu pitkulaisiksi venyviä ja häilyviä hahmoja. Sen sokerikon hän omana teesinään haluaisi paiskata keittiön pöydän vakstuukille kuin keisarillisen käskykirjeen, jolla mykistää isänsä ja veljensä, "nämä röyhtäilevät ja piereksivät modernismin tutkijat".
Konkreettinen yksityiskohta avautuu ylittämään aistikokemuksen. Äidin hautajaisissa Antero maistelee Domino-keksiä. Aineksista syntyy kohtaus, joka ulottuu armeijan äkseerauksista aikuistumisen aavisteluun ja aistien filosofiaan: "On komennettava ylös ne viisi aistia, jotka tähän saakka ovat lojuneet pehmusteillaan. Ylös maku! Ylös haju! Ylös tunteeton tunto! Vaikku pois kuulosta ja villa pois silmiltä. Nyt teitä tarvitaan. Hautajaiskeksi on jo suussa."
Vanikan palat on yhtä vastakohtien jännitettä. Se on yksityiskohdista runsas ja puhtaan selkeä. Konkreettinen näyttäytyy runollista vasten, ironia taittaa ylevän, arki oudontuu. Lukija pääsee mukaan näihin kerroksiin.
Vanikan palat on kuvaus lapsesta, jossa syntyy taiteilija. Tarinaa voi lukea myös nostalgisena näkymänä vanhaan Ouluun tai sotilasfarssin muunnoksena. Ennen kaikkea se on kuitenkin taidefilosofinen teos, joka tutkii yksityiskohtiin kätkeytyvää kauneutta kuten kohtauksessa, jossa Antero lumouu alikersantti Lystilän jalkarättien käärimisen taiteesta.
Marja-Riitta Vainikkala-Kejonen
15.3.2007
Lapsuus loppuu Typen räjähdykseen
Hannu Väisänen kertoo tänään julkaistavassa romaanissaan lapsuutensa Oulusta
Romaani Hannu Väisänen: Toiset kengät. Otava 2007.
Toiset kengät on jatkoa Hannu Väisäsen väljästi omaelämäkerralliselle esikoisromaanille Vanikan palat. Aistimuksellisuus, valo ja värit juhlivat tässäkin romaanissa.
On siirrytty 1950-luvulta seuraavalle vuosikymmenelle. Äiditön poikajoukko, sisar ja isä muuttavat Intiön varuskunnasta Vainiolle, jonne on nousemassa uusi omakotialue.
Sinne Anteron runoja laususkeleva ja viinaan menevä aliupseeri-isä on rakentanut perheelle talon. Vanikan paloissa koulunkäynnin aloittava poikanen heräsi taiteilijaksi.
Toiset kengät on kehitysromaani, jota määrittää pojan tietoinen pyrkimys taiteilijan työhön isän vastustuksesta huolimatta. Romaanin alussa Antero siirtyy Tuiran yhteiskouluun. Sen lopussa hän 17-vuotiaana värjää vaaleat hiuksensa mustiksi ja astuu linja-autoon matkatakseen Savonlinnan taidelukioon.
Romaanin kuluessa Antero tulee murrosikään ja saa ensimmäiset oudostuttavat seksikokemukset. Hän ei sulaudu muiden joukkoon. Pienikokoista ja keskiverrosta poikkeavaa poikaa pompotetaan kaveripiirissä. Suojaisia sopukoita rakastava Antero etsii itselleen omaa tilaa. Iltaisin hän kuljeksii tai pyöräilee pitkin Oulua ja tutkailee sen estetiikkaa. Erityisesti Koskikeskus, voimalaitos ja Hupisaaret viehättävät häntä. Maakuntamuseossa hän käy ihastelemassa lohipadon pienoismallia ja istuu hieman ulkopuolisena Lentävässä lautasessa kokoontuvassa teinien taidepiirissä. Yksinäisyydessään hän pyöräilee palaneelta ja särkyneeltä näyttävän Oulun keskustan läpi eikä löydä Pohjolan valkoista kaupunkia. "Oli käsittämätöntä että tuhkainen harmaa kutsui itseään valkoiseksi."
Sama runollinen ja elämyksellinen tyyli on Väisäsen molemmissa romaaneissa, mutta edeltäjästään poiketen Toiset kengät on episodiromaani, joka etenee perheen ja ajan tapahtumien mukaan.
Isän epäonnistuva autokouluhanke, veljessarjan haaveet televisiosta ja siskon kotoa muutto ovat perheen arkea, johon kerronta luo huumorillisen näkökulmaan, kun taas itseään Antero tarkastelee etäältä ironisoiden. Taiteen ihme avautuu kokeilujen ja sattumien kautta. Katsellessaan lasiastian kirkkaudessa veteen vajoavan musteen harsomaisia liikkeitä, hän päättää luopua laahustavista pensseleistä ja luottaa kohtaloon. "Hämmennys oli paras oppaani."
Typpitehtaan räjähdys on valtava tapahtuma, johon Antero kokee lapsuuden loppuvan. Yhtä ratkaiseva on Hailuodon kirkon tuhopoltto. Sen aiheuttama järkytys ja suru mielessään Antero jättää Oulun ja lähtee taidelukioon.
Suuri muutos oli alkamassa: "Tshekkoslovakia oli miehitetty. Kekkonen armahtanut Juhannustanssien kirjoittajan. Minä olin seitsemäntoista. Hailuodon kirkko oli palanut."
Kaikki koettu saa Anteron silmissä runollisen värityksen. Typpitehtaan räjähdyksen kauheudessakin hän näkee taivaan kuolemattomat värit ja hangelle levinneen salpietarin vihreän loiston. Hän miettii, miten vaikeata olisi maalata kuvia tuhosta.
Maisema "oli rohkean kaunis, luonnottomien väriensä ja ruhjoutuneiden muotojensa jännittämä. Kaunis samalla tavoin kuin joku anatominen monikerroksinen havaintokuva, jossa ihon ja lihakerrosten alta paljastuu olennon ydin. Maisema oli arvoitus, se ei muistuttanut mitään muuta. Reikiä, täpliä, irronneita kappaleita, kuin hajonnut tai vielä keskeneräinen palapeli".
Antero muistaa Heinosen profeettasisarusten varoitukset. Hurskaita ei ollut löytynyt tarpeeksi, ja niin piti tehtaan räjähtää oululaisten riettauden vuoksi. Harvoin on Oulu saanut niin aistivoimaisen ja hienosyisen kuvauksen kuin Väisäsen romaanissa, vaikka kaupunkikuva on vain yksi teoksen juonteista.
Toiset kengät on kertomus taiteilijaksi kypsyvästä nuoresta, joka luottaa erilaisuuteensa. Se ja runollinen kerronta tekevät romaanista yleisinhimillisen. Maisema on Oulun, mutta Antero tulkintoineen ja näkemistapoineen voisi olla taiteilijatiensä alussa Pariisissa, Kittilässä, missä tahansa.
Marja-Riitta Vainikkala