Muistatteko, kun Hector lauloi muinoin Narniasta, jota ei enää muisteta, ja jonne unet vain vie? Silloin oli toinen aika. Nyt sen sijaan narnioita, sadun maailmoita ei hävetä rakentaa. Sillä ne ovat nykymaailman keitaita.
Velho ja Leijona on osa brittiläisen kirjallisuudentutkijan, filosofin ja kirjailijan C. S. Lewisin (1898-1963) lastenkirjasarjaa. Siinä neljä sisarusta astuu vaatekaapin kautta seikkailemaan toisen todellisuuden maailmaan. Selvää, että eläimet puhuvat ja että on olemassa fauneja ja nymfejä ja että Narnian kulunein kirja pohtii ihmisolennon olemassaoloa.
Lewis ei heitä kehiin pelkästään visuaalisesti tarkoin kuvattua sadun ympäristöä ja anna väkensä mellastaa miten sattuu. Narnia-sarjoissa toistuvat kristilliset merkit. Aslan rinnastuu Jeesukseen, joka Velhossa ja Leijonassa naulattiin jopa käsistään kivipaateen yhden petturin vuoksi.
Raamatun ohjeet siirtyvät näytelmään lähes sanatarkasti vaikkapa silloin kun Aslan (Jouni Tiitinen) lähettää sisarussarjan esikoisen Peterin (Joonas Karhunen) miekkoineen ja kilpineen taistelemaan maailman pahuutta vastaan. Myös tulitehosteen käyttö viittasi Jeesuksen kuoleman tapahtumiin.
Klassinen satu hyvän ja pahan taisteluineen rinnastuu kristinuskoon, mutta se on samalla ihmisenä olemisen tärkein eettinen ja moraalinen kysymys. Sadut eivät ole yhdentekeviä, ne eivät ole satua.
Kemiläisten suuri yhteistyöprojekti jatkaa siitä mihin Kemin seurakunnan juhlamusikaalilla päästiin.
Projektissa on ollut valtava määrä väkeä tuottamassa mitä puhuttelevinta lopputulosta. Kemin lyseon lukion, Länsi-Pohjan musiikkiopiston ja eri ammattioppilaitosten opiskelijat ovat saaneet oppia oikeasti.
Teatterin omilla resursseilla tuskin olisi päästykään näin kauniiseen, runsaaseen ja tasapainoiseen lavastus- ja puvustuskokonaisuuteen. Jo ensi silmäys kahta maailmaa erottavan läpinäkyvän verhon taakse Narnian jäiseen maailmaan vangitsi.
Joku on kuitenkin pitänyt hanskassaan sen, että kaikki todella toimii. Aavistan tuon taiteellisen näkemyksen takana olevan Hannele Kauppisen. Sellaisella omimisella esiintyjäjoukko hyväili ensi-illassa ohjaajansa. Kauppisen kynän jälkeä ovat myös kaikki näytelmän laulujen tekstit.
Toinen kantava hahmo näytelmässä on ilman muuta musiikin säveltäjä ja johtaja Sami Itkonen. Itkosella on teatterimuusikon pettämätön draaman taju, jonka hän siirtää rytmeiksi, melodioiksi ja sointimaailmoiksi.
Selvää on, että produktiossa puhaltimiin puhalletaan aktuaalissa tilanteessa. Tilanteisiin voidaan vastata ja vaikuttaa aidosti ja tuoreesti.
Vaikka näytelmässä on runsaasti soolo- ja ryhmälauluja ja näytelmämusiikkia, en puhuisi kuitenkaan satumusikaalista, sillä Velho ja Leijona kulki eteenpäin ennen kaikkea puhenäytelmän keinoin. Kaikki laulunumerot tulivat joululahjarahana.
Vaikka näyttämöllä pyöri jos jonkinlaista vipeltäjää, niin päähenkilönelikon varassa pysyttiin vahvasti juonessa. Joonas Karhunen, Pauliina Pietilä (Susan), Jani Hendriksson (Edmund) ja Anna-Riikka Rajanen (Lucy) toimivat luontevasti ja roolinsa sisäistäneinä, niin kuin ammattilaiset konsanaan. Rajasen laulut ja ilmeikkyys lupaavat paljon. Varmasti muutama tämän produktion nuorista tekijöistä kolkuttelee jonain päivänä teatterikorkeakoulun ovia.
Jouni Tiitisen turvalliseksi ja tavoittamattomaksi hahmotettu Aslan jäi hiukkasen valjuksi. Sinikka Rajantien Valkeassa Velhossa taas löytyi runsain mitoin pahuuden energiaa.
Musikaalin glamourista muistuttivat eläinten ja muiden olentojen tanssikohtaukset sekä Aslanin ja Velhon joukkojen taistelukohtaukset.
Velho ja Leijona ei tarjonnut näyttämölle ainuttakaan heikkoa lenkkiä. Harvoin teatterissa voi kokea näin laadukkaan elämyksen. Saammeko Lappiin jälleen uuden Vuoden Valopilkun?