Etteikö kahden pikkukaupungin, Tornion ja Haaparannan, asukkaita muka saa liikkeelle millään? Väärin. Tarvitaan vain yksi kuningas, yksi presidentti ja yksi sotalapsipatsas, niin kaikki paikat ovat väkeä väärällään. Joku arvioi, että 4 000, joku toinen, että 6 000 ihmistä oli koolla, kun kuningas Kaarle XVI Kustaa vihki Haaparannan tullitalon edustalla sotalapsipatsaan tiistaina. Paikalla oli myös toinen sotalapsitapahtuman suojelijoista, presidentti Tarja Halonen puolisoineen.
Patsaan tekijä, arkkitehti ja kuvanveistäjä Anna Jäämeri-Ruusuvuori muistaa omasta matkastaan Ruotsiin alkuviikkojen taukoamattoman itkunsa ja äidin turhan odottamisen. Tuli muutto toiseen kotiin, parantolan 70-vuotiaan lääkärin ja hänen tyttärensä hoiviin. Siellä jo olivat lämpimät puuportaat, pehmeä kissa ja auringonvalo, joka siivilöityi tuoksuvan sireenipensaan läpi.
Paluun jälkeen kotona Helsingissä ei Ruotsin-ajasta juuri puhuttu, ei uskallettu. Anna Jäämeri-Ruusuvuori pääsikin ensimmäisen kerran purkamaan tunteidensa kerää vasta patsasta tehdessään. Siinä hän itki läpi lapsuutensa ahdistukset, hylätyksi tulemisen, pelot ja surut. Sen, kun aina on ikävä jonnekin. Patsaan nimi on Ero. Siinä 8-9-vuotias tyttö on korkealla jalustalla yksin, arkana, kädet silmillä. Mallina oli oma lapsenlapsi Aino.
Anna Jäämeri-Ruusuvuori purki ja itki itseään auki niin, että elämään tuli valoa, iloa ja väriä. "Pronssisen patsaan kultaista väriä." Sovitukseksi menneen ja tämän päivän välille.
Kuningas kuuli
lapsista äidiltään
"Kato kunkku tulee rekalla", hihkaistiin takarivistä, kun iso rekka-auto pysähtyy hetkeksi juhlapaikan viereen. Rajanylistä liikennettä kun eivät hevin pysäytä edes maan mahtavat. Turha toivo kuitenkin, kuningas pujahtaa jostain aivan muualta ja odottelee tovin muiden mukana presidentti Halosta kuljettaneen linja-auton saapumista. Vastapäisestä tullitalosta tiiraillaan kiikarilla sankkaa väkijoukkoa.
Kuningas kumartuu sotalapsiksi puettujen kielikoululaisten puoleen ja kyselee, paleleeko. Jälkeenpäin tytöt eivät oikein muista, olisiko pitänyt, mutta kyllä kuitenkin ehkä vähän.
Sieltä tulee bussikin. Kuningas ohjaa presidentti Halosen ja tohtori Pentti Arajärven tuoleihin, heilauttaa rennosti kättään ja maiden liput heiluvat koululaisten käsissä kuin myrskytuulessa. Tuolien takana seisovien joukossa maaherra Hannele Pokan aviomies, Simon kunnanjohtaja Esko Tavia, antaa kamerakännykkänsä laulaa.
Patsaan vihkiäispuheessa kuningas Kaarle XVI Kustaa kertoi kuulleensa suomalaislasten matkasta sotaa pakoon äidiltään, prinsessa Sibyllalta, joka oli tavannut näitä lapsia sairaalassa. "Minähän en ollut silloin vielä syntynytkään", kuningas muistutti. Hän luotasi outouden ja pelon tuntoja, joita pienessä mielessä on täytynyt olla, kun vastassa oli outo kieli, uudet ihmiset. Juuri tällä rajalla tuhannet lapset jättivät kotimaansa osoitelappu kaulassa, mutta päämäärä oli heille silti tuntematon.
Aurinkoisessa säässä ei kauaa viivähdetty. Vaate pois patsaan päältä ja seuraavaan paikkaan. Kielikoululaisia luotsannut naisopettaja halaa Lapin sotilassoittokunnan rumpalia ja muksut kyselevät tämän saamaa liksaa.
Torniolainen Paavo Trög käy istahtamassa kuninkaan tuolilla. "Hyvä on. Vois istua pitempäänkin."