Auton ovi paukahtaa tarpeettoman lujaa. Astun kohti kotiportaita päivän vastoinkäymiset painona harteilla, ukkospilvinä pään ympärillä. Jokin näkökentän laidalla saa pysähtymään.
Astun lähemmäs. Kyykistyn seinän viereen. "Täällähän on lepakko!"
Naapuri saa innosta pursuavan äijän riesakseen. "Tule katsomaan, lepakko!"
Noh, ei se kaikkia kiinnosta. Haen kameran ja ryömin heinikossa löytöni lumoissa. Lopulta nousen ja ajattelen, että hieno päivä. Päätän lähteä illalla retkelle lähimetsään. Tiedä mitä sieltä löytyy.
Vaan tehtiin sitä löytöretkiä ennenkin. Hurjaluonteinen viikinki Eerik Punainen tappeli 900-luvun lopulla Islannissa siihen malliin, että sai häädön koko saarelta. Hän seilasi merelle ja rantautui Grönlantiin. Islantilainen kauppias Bjarne Herjolfsson lähti käymään Punaisen pakeilla, mutta tuuli puhalsi aluksen minne lie.
Herjolfsson pääsi viimein Grönlantiin ja kertoi löytämästään metsien maasta. Eerik Punaisen poika, Leif Eerikinpoika otti 35 kaveria mukaansa ja purjehti tuolla maalle.
Näin löytyi Kanada ja koko uusi maailma eli Amerikka. Puoli vuosituhatta ennen kuin italialainen löytöretkeilijä Kristoffer Kolumbus seilasi samalle mantereelle ja tuumasi, että oli tullut Intiaan.
Viikingit etsivät ryöstettävää, kauppakumppaneita ja uusia asuinsijoja. Kolumbuksella ja kumppaneilla olivat mielessä kaukaisten seutujen rikkaudet ja uudet kulkuväylät. Vanhojen maailmakarttojen valkoisille alueille suuntaavat miehet olivat rohkeita, kuolemaa uhmaavia seikkailijoita. Moni kohtasi suuria vaikeuksia oudoilla seuduilla ja kokonaisia laivoja jäi koskaan palaamatta.
Eräs löytöretkeilijöiden pitkäaikaisista haaveista oli löytää purjehdusreitti Kanadan pohjoispuolitse Atlantilta Tyynellemerelle. Sir Martin Frobisher ei löytänyt 1500-luvun lopulla Luoteisväylää, mutta sai inuitit kimppuunsa ja lastasi laivoihinsa satoja tonneja "kultaa". Kotona joku kysyi, että mitä ihmettä hyvä mies teet tuommoisella määrällä rikkikiisua, katinkultaa.
Henry Hudson purjehti vuonna 1610 Hudsoninlahdelle ja ajatteli lasketella samoilla tuulilla Itä-Intiaan. Laiva tarttui jäihin, mutta suli irti heti seuraavana kesänä. Tuolloin miehistö ja Discovery-alus lähtivät takaisin kohti Englantia, mutta retken jatkamista sinnikkäästi vaatinut Hudson jätettiin poikansa ja seitsemän uskollisen miehensä kanssa veneeseen kuolemaan.
Yli kaksisataa vuotta myöhemmin John Franklin jysähti kaksine laivoineen jäihin kahdeksi vuodeksi. Etsintäpartiot löysivät vain nälissään toisiaan syöneiden merimiesten jäänteitä. Luoteisväylän löysi vasta 1906 norjalainen Roald Amundsen.
Astelen metsässä ja ajattelen, että löytöretket lähiluontoon ovat sentään turvallisia. Eikä valtavia rikkauksiakaan taida löytyä. Silti tunnen uudelle metsä- tai suoalueelle tullessani varmasti jotain samankaltaista kuin "oikeat" löytöretkeilijät kautta aikojen: Mitä täältä löytyy? Ehkä jotain ihmeellistä ja lumoavaa?
Eikä luonto koskaan petä. Yhtään turhaa retkeä en ole tehnyt. Tapahtumaköyhänkin reissun jälkeen on jossain povitaskun kohdalla tunne, että rikastava kokemus tämäkin, sai luonnossa olla.
Mutta usein kohtaa konkreettisiakin löytöjä: Ketun tai haukan pesän, kuusikossa piilottelevan eräkämpän, vierestä laukkaavan näädän tai upean vanhan metsän saarekkeen.
Joka luontoreissulta löytöretkeilijä löytää hippusen "kultaa", joka ei ole katinkultaa. Se on sitä eräkirjailija Arvo Ruonaniemen mainostamaa "povipullon kultaa", sydämeen kertyvää elämän rikkautta, jonka varassa taas jaksaa.
Hei, mikä tuo on? Jostain kuuluu kimeitä maiskahtavia ääniä. Hiivin eteen päin ja totean, että ääni tulee pöheikköiseltä koivun tyveltä.
Nostan varovasti oksia edestä. Sydän jumpsuttaa. Mitä löydänkään, mikä eläin noin ääntää? Pian selviää, että ääni kuuluu nuorelle kärpälle.