Ensi-ilta. Oulun kaupunginteatteri: Jessika - vapaana syntynyt. Käsikirjoitus Leea Klemola. Ohjaus Mikko Korsulainen. Lavastus Maija Tuorila. Puvut Pirjo Valinen. Valot Mika Ryynänen. Äänet Olli Paakkolanvaara. Rooleissa: Tuula Väänänen, Tatu Mönttinen, Mirjami Kukkola, Marko Tiusanen, Veikko Mylly, Riina Uimonen, Aki Pelkonen, Jussi Ahtinen, Jussi Kallioniemi. Oulun kaupunginteatterin pieni näyttämö 9.4.
Kukapa perheestään pääsisi, jos vaikka fyysisesti se onnistuisikin, niin psyykkisesti olemme sidoksissa perhekokemuksiimme hamaan aikuisuuteen.
Leea Klemolan käsikirjoituksen perhe on ihailtavan tiivis ja antaa itsestänsä jotensakin autenttisen kuvan: arjen kohtaamisissa näytetään tunteita, puhutaan yhdessä ja erikseen, ollaan ilkosillaan ja syydetään ne luurangot kaapista toisen silmille avoimesti ja häpeilemättä.
Käsikirjoitus on psykologisesti osuva, ja rankkuudestaan huolimatta se antaa runsain mitoin mahdollisuuksia kevennyksiin, joita ohjaaja Mikko Korsulainen pettämättömän tyylikkäästi käyttää hyväkseen, aina musiikkivalintoja myöten.
On myös kolikon toinen puoli. Tämä perhe on sairas, ja siksi sen toimintamalleja on järkyttävä katsoa. Pyrkimys yhteiseen hyvään löytyy, mutta riittää, että yksi perheessä voi pahoin, ja muiden on kannateltava.
Tuula Väänäsen esittämä Jessika on 14-vuotias tyttö, joka askaroi heränneen seksuaalisuutensa sekä rakkauden ja turvattomuuden kokemustensa kanssa.
Tytön ongelmana on poikaystävä Jouni (Aki Pelkonen), jolla on suhteen kanssa vuoroin on- ja vuoroin off-näppäin päällä. Jessikan paras tyttöystävä Jaana (Riina Uimonen) tuo mukavaa kontrastia ja hersyvää hömppäkevennystä "tyttöjen juttuihin". Tatu Mönttinen Jessikan pikkuveljenä on perheen isot loogiset aivot: häneltä löytyy älyllinen vastaus (yksi selviytymiskeino tämäkin) asiaan kuin asiaan.
Perheen Stiig-isä (Marko Tiusanen) on varsinainen kärsivällisyyden kultakimpale: tekipä hysteerinen ja psyykkiseltä tasapainoltaan epävakainen vaimo Eija (Mirjami Kukkola), mitä tahansa, tämän miehen hermot pitävät. Ja sitten on vielä perheen senioriosasto, Eijan isän pissahousuihin hypännyt Veikko Mylly, joka nappaa yleisön sympatiat heti kättelyssä.
Maija Tuorilan lavasteet luovat illuusion omakotitalosta eri käyttötarkoituksineen aina ulkotiloja myöten. Olohuone on kuin sarjasta Perhe on pahin, se on sanojen taistelutanner. Jäähylle mennään punaiseen potkuriin, ja Jessikan huone on julistein koristeltu yksityisyyden keidas.
Koskettavia kohtauksia annostellaan sopivasti. Erityisen hieno on Eijan kohtaaminen hevosen kanssa (hevonen on yleisö, aina hirnahdusta myöten). Siinä Kukkolan läsnäolo riivatun ja hirviömäisen äidin sisäisestä kamppailusta saa inhimillisiä piirteitä. Yleisö ymmärtää, että jokaisen asian taustalta löytyy oma selityksensä.
Muutenkin Kukkolan äänenvaihtelut ja fyysinen toiminta eri mielentiloissa ovat ylikorostuneen tunnistettavia, ja näin ne tuovat tarvittavaa kevennystä perhehelvetin seuraamiseen.
Väänänen tekee koko illan loistavan roolin: hän on yhtä aikaa liikuttava, karismaattinen ja luo aidon tuntuman tämänikäisen tytön sisäiseen maailmaan.
Erityisen tehokas ja järkyttävä on minuutteja kestävä pimeys, jossa kuuloaistin varassa nähdään se mitä nähdään. On kuin seuraisi hengästyttävää satasen juoksua, jossa jokainen tulee maaliin yhtä aikaa. Tämä on psykologian ja draaman oppitunti.
