Syömishäiriöt kasvussa -uutisia ropisee säännöllisesti, mutta harvoin hoksataan mainita, että taudista voi parantua. Helsingin yliopiston tutkimuksen mukaan seitsemän kymmenestä anoreksiaan sairastuneesta suomalaisnaisesta toipuu täydellisesti.
Mutta mitä tapahtuu niille, jotka eivät kuole, eivätkä palaa ruoka-asioissa täysin raiteilleen?
Vuosituhannen vaihteessa vietimme ystäväni kanssa viikkotolkulla aikaa neljän porukassa, minä, hän, anoreksia ja bulimia. Aiemmat vuodet olivat kuluneet bulimikkona ja anorektikkona. Tuttavallisemmin mikkona ja tikkona. Nyt oli aika järkiintyä.
Aioimme taltuttaa mikon ja tikon järjestelmällisyydellä. Apunamme oli Kansaneläkelaitoksen tutkijan Paula Hakalan kirja nimeltä Paino hallintaan kotikons-tein. Siis järkevä laihdutuskirja normaalin syömisen tukena.
Kirjasta opimme, että ihmisen olisi syötävä vuorokaudessa vähintään 1 200 kilokaloria, jotta lihakset eivät kärsisi. Määrä tuntui suurelta. Eihän kukaan ihminen ole ikinä voinut syödä niin paljon! Etenkään säännöllisesti.
Jaoimme päivittäisen kalorimäärän osiin: aamupala 180 kaloria, lounas 350, välipala 120 kaloria, päivällinen 350, ilta- ja välipala yhteensä 200 kaloria. Ei rasvaa, ei karkkeja, ei humputuksia.
Hankimme ruokapäiväkirjat. Minulla oli meleeratun punainen vihko, johon kirjoitin karkinpunaisella kynällä. Hänellä oli vihreä, johon hän teki merkintöjä sinisellä kynällä. Yksi rivi yhdelle aterian osalle, yksi sivu yhdelle päivälle.
Joka toinen aamu teimme orjallisesti tietyn määrän lihaskuntoliikkeitä. Seuraavaksi keitimme puuron, johon tuli 120 kaloria kummallekin. Päälle 66 kaloria maitoa. Lounasaikaan kävin kotonani syömässä, sillä ystäväni oli tehnyt siellä ruuan valmiiksi. Nautimme pussikeitot ja kirjasimme totisina syödyt kalorit päiväkirjaan.
Sama toistui illalla, seuraavina päivinä ja viikkoina.
Ramppasimme kaupoissa. Emme tutkineet vaaterekkejä, vaan elintarvikehyllyjä. Elimme kaloreita, ahmimme syömishäiriöisten kirjallisuutta ja kamalia kohtaloita. Keskustelimme syömishäiriöisille kasvavan lanugokarvoituksen asteesta lenkkeillessämme. Toistemme seura riitti, sillä muut eivät ymmärtäneet.
Ja kyllä. Ahdistuimme.
Uusi askel järkevämmälle polulle oli liftausmatka. Reissun aikana päädyimme tosin molemmat ahmimaan, oksentamaan ja inhoamaan jukurttipäällysteisiä aprikooseja, joita ostimme kotimatkalle. Söimme kuitenkin, kaloreita laskematta.
Seuraava viikonloppureissu sattui Oulun valkosipuliöihin. Siinä missä muut nauttivat festivaaliruuista, me voimme tuoksujen takia pahoin. Söimme parina päivänä kolme jukurttipurkillista päivässä. Omena-kaneli-jukurttia, 40 kaloria sadassa grammassa.
Lauantaina ostimme oikeaa ruokaa. Sen aiheuttaman kuvotuksen pyrimme ohittamaan saunomalla vesipullojen kera aamuyöhön.
Sauna poistaa nestettä.
Lukuisten ylilyöntien jälkeen ymmärsimme, ettemme pääse tikosta ja mikosta eroon yhdessä. Emme sanoneet sitä ääneen, vaan irtauduimme toisistamme vähitellen. Ja sitten tahoillamme mikosta ja tikosta.
Nyt välillämme on satoja kilometrejä, mutta kieroutunut suhtautuminen ruokaan kuiskii usein piruna olkapäällä. Silloin muistan hänet.